"Me olemme viime yönä saaneet salaisen käskyn noutaa tältä saarelta muuan mies ja nainen. Naisen minä näen. Mutta kumpi teistä on se mies?"
"Tule, silmieni ihastus!" sanoi Dain Ninalle. "Nyt me lähdemme, ja tästälähtien kaikuu sinun äänesi ainoastaan minulle. Sinä olet sanonut nyt viimeiset sanottavasi tuan Putihille, isällesi. Tule!"
Nina epäröi hetkisen katsellen Almayeriin, joka järkähtämättä tuijotti merelle. Sitten hän suuteli isäänsä pitkään otsalle, ja kyynel — yksi Ninan kyyneleistä — putosi Almayerin poskelle ja vieri hänen kivettyneitä kasvojaan alas.
"Hyvästi," kuiskasi Nina ja jäi epäröiden paikalleen, kunnes isänsä äkkiä työnsi hänet Dainin syliin.
"Jos vähänkin tunnet sääliä minua kohtaan," mumisi Almayer Dainille, ikään kuin toistaen ulkoa opitun lauseen, "niin vie pois tuo nainen."
Almayer seisoi suorana, rinta koholla, pää pystyssä ja katseli nuoria, kun he laskeutuivat toinen toiseensa nojaten rantaäyrästä kanootin luo. Hän katseli heidän jälkiään, jotka olivat painuneet hiekkaan. Hän seurasi heitä, kun he liikkuivat kohtisuoraan heloittavan auringon räikeässä valossa, tuossa valossa, joka on voimakas ja värähtelevä kuin messinkipasuunista räjähtävä fanfari. Hän katseli miehen ruskeita olkapäitä ja punaista uumavyötä. Ja hän katseli sitä pitkää, solakkaa, häikäisevän valkoista olentoa, jota mies tuki. Hän katseli valkoista pukua ja pitkiä, mustia hiuskiehkuroita, jotka runsaina hulmusivat hartioilla. Hän katseli heitä, kun he astuivat kanoottiin. Hän katseli venettä, joka loitoten näytti yhä pienemmältä ja pienemmältä. Ja hänen sydäntään raastoi raivo, epätoivo ja suru. Mutta hänen kasvoillaan ilmeni rauha, aivan kuin unhoitusta esittävässä veistokuvassa. Hän tunsi sisässään kaikki rikkirevityksi, ainoastaan Ali, joka pirteänä seisoi isäntänsä rinnalla, näki hänen kasvoillaan tuon kuolleen ilmeen, jonka tapaa ainoastaan sokeuden toivottomassa yössä vaeltavilla ihmispoloisilla.
Kanootti hävisi näkyvistä, mutta Almayer seisoi yhä liikkumatta tuijottaen sen vanaveteen. Ali tähysteli tarkkaavana vastaista rantaa varjostaen kädellään silmiään. Kun aurinko alkoi kallistua länteen, nousi pohjoisesta merituuli, joka henkäyksellään sai väräjämään veden lasimaisen pinnan.
"Dapat!" huudahti Ali iloisesti. "Jo minä sen näen, herra! Jo näen laivan! Katso tuonne, Tanah Mirahiin päin. No niin! Sinne päin! Joko herra näkee? Nyt näkyy selvästi. Eikö näy?"
Almayer tähysteli pitkän aikaa Alin etusormen osoittamaan suuntaan, mutta turhaan. Viimein hän sai silmiinsä kolmikulmaisen, keltaisen valopinnan, joka eroittautui Tanjong Mirrahin vuorten muodostamaa punaista taustaa vasten. Se oli laivan purje, joka kimalteli auringossa ja huomautui selvästi kirkkaan värinsä kautta niemen tummanpunaisesta kallioseinämästä. Keltainen valopinta liukui hitaasti kallioitten ohi, kunnes se viimein sivuutti niemen äärimmäisen nenän ja hohti kimallellen silmänräpäyksen ajan meren sinertävällä ulapalla. Sitten laiva kääntyi etelään. Valo poistui purjeesta, ja samassa hävisi koko laivakin häipyen jyrkkärantaisen niemen varjoon, niemen, joka kärsivällisen ja yksinäisen näköisenä tähysteli eteensä, vartioiden autiota ulappaa.
Almayer seisoi yhä liikkumatta. Pikku saaren rannoilta kuului joka taholta loiskivan veden tarinaa. Harjapäiset laineet syöksähtivät pelottomasti ilakoiden ja nuortean kevyesti rantaäyrästä ylös. Ja ne häipyivät vastustelematta, nopeasti ja sirosti läpinäkyvään vaahtoon, joka mahtavana valkovyönä liikahteli kellertävällä rantahiekalla. Ylhäällä kiisivät valkoiset pilvet hyvää vauhtia etelää kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet jotakin saavuttaa. Ali näytti huolestuneelta.