"Herra," sanoi hän arasti, "nyt on parasta lähteä kotiin. Sinne on pitkä soutumatka. Kaikki on valmiina, herra."
"Odota!" kuiskasi Almayer.
Nyt kun Nina oli poissa, oli Almayerin ensimäisenä tehtävänä unohtaa tyttärensä. Ja hänellä oli tästä tehtävästään se kummallinen käsitys, että unohtamisen täytyi tapahtua järjestelmällisesti. Alin suureksi kauhuksi hän laskeutui yht'äkkiä käsilleen ja polvilleen ja ryömien hiekassa poisti kädellään Ninan askelten jäljet. Hän rakenteli niistä pieniä hiekkakasoja, ja niin muodostui hänen jälkeensä aina vedenrajaan asti rivi pieniä hautakumpuja. Peitettyään hiekalla Ninan sandaalin viimeisen kepeän jäljen hän oikasihe suoraksi ja käännettyään katseensa nientä kohden, missä viimeksi oli nähnyt purjelaivan, hän yritti vielä kerran äänekkäästi julistaa lujan päätöksensä: olla ijäti leppymättä. Ali, joka levottomana piti häntä silmällä, näki vain hänen huultensa liikkuvan, mutta ei kuullut pienintäkään ääntä. Almayer polkasi jalallaan maata. Hän oli sittenkin luja mies — luja kuin kallio. Antaa tytön mennä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut tytärtä. Hän unohtaisi entisen elämän. Hän oli jo hyvällä alulla.
Ali tuli taas Almayerin luokse kehoittaen häntä heti lähtemään. Tällä kertaa Almayer siihen suostuikin, ja he menivät yhdessä kanoottinsa Iuo, Almayer edellä. Huolimatta mielen lujuudestaan Almayer näytti kovin alakuloiselta ja raihnaiselta, kun hän verkkaan laahusteli rannan hietikossa. Ja hänen rinnallaan asteli Alille näkymättömänä tuo omituinen henki, jonka tehtävänä on ravistaa hereille ihmisten muistoja, jos he unohtavat elämän tarkoituksen. Se kuiski Almayerin korvaan lapsen löpertelyä, jota hän oli kuunnellut monta vuotta sitten. Almayer näytti pää kallellaan kuuntelevan näkymättömän toverinsa kuiskeita. Mutta hänen kasvonsa muistuttivat sellaisen ihmisen kasvoja, joka oli saanut kuollettavan iskun takaapäin. Ne muistuttivat kasvoja, joista aavistamattoman kuoleman käsi äkkiä oli pyyhkäissyt tunteitten ja elon ilmeen.
Sinä yönä he nukkuivat virralla. He sitoivat kanoottinsa pensaitten suojaan ja kävivät veneen pohjalle vierekkäin nukkumaan. Kumpikin oli niin lopen uupunut, että nälkä ja jano oli unohtunut, tunteet ja ajatukset tyrehtyneet. Välittömästi he kaipasivat sikeätä unta, joka hetkeksi tekee kuin olemattomaksi väsyneen ruumiin. Seuraavana päivänä he lähtivät taas liikkeelle ja tappelivat itsepintaisesti koko aamun virran voimaa vastaan. Vasta keskipäivän aikaan he saapuivat siirtolaan ja kiinnittivät pienen aluksensa Lingard ja Kumpp:in laituriin. Almayer astui suoraan talolle. Ali seurasi isäntäänsä airot olkapäällä, arvellen itsekseen, että jo tekisi mieli syödäkin jotain. Kun he astuivat talon edessä olevan pihamaan poikki huomasivat he, miten hyljätyltä kaikki näytti. Ali vilkasi useitten palvelijainasuntojen ovesta sisään: tyhjää kaikkialla. Takapihalla oli yhtä äänetöntä ja elotonta. Keittiösuojuksessa oli tuli sammunut, ja mustat kekäleet olivat kylminä. Pitkä, laiha mies tuli arastellen bananimaasta, poistui nopeasti poikki avoimen kedon ja vilkuili heihin yli olkansa suurin, pelokkain silmin. Se oli joku isännätön kulkuri. Niitä oli siirtolassa paljon, ja he pitivät Almayeriä suojelijanaan. He vetelehtivät milloin missäkin Almayerin alueella ja saivat sieltä ruokansa. He tiesivät hyvin, että pahempaa heidän osakseen ei voinut tulla kuin kirosanoja tukuttain, jos sattuivat tuon valkoisen miehen tielle. Häneen he luottivat ja hänestä he pitivät, vaikkakin sanoivat häntä keskuudessaan hulluksi.
Päärakennuksessa, jonne Almayer meni takaparvekkeen kautta, pisti hänen silmäänsä yksi ainoa elävä olento, nimittäin hänen pieni apinansa. Se oli saanut olla nälissään ja vailla kaikkea huolenpitoa kaksi viimeksi kulunutta päivää. Siksi alkoi se huutaa ja valitella omalla kielellään, heti kun näki tutut kasvot. Almayer rauhoitti sitä muutamalla sanalla ja käski Alin tuoda joitakuita bananeja. Sillä aikaa kun Ali oli niitä hakemassa, seisoi Almayer etuparvekkeen ovella ja katseli sikin sokin viskattuja huonekaluja. Hän kiepsautti pystyyn pöydän ja kävi sille istumaan. Samassa laskeutui apina ketjujensa varassa katossa olevasta tangosta alas ja asettui hänen olkapäälleen. Kun bananit tulivat, söivät he yhdessä aamiaista. Kumpikin oli nälissään. Ja kumpikin söi ahneesti ja viskeli huolimattomasti kuoret ympärilleen nauttien vaijeten vankasta ystävyydestään. Ali poistui murahdellen keittämään itse riisiä, sillä kaikki talon naisväki oli hävinnyt, ties minne. Almayer ei näyttänyt siitä välittävän, vaan istui ruokailtuaan pöydällä heilutellen jalkojaan ja tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena virralle.
Hetken kuluttua hän nousi ja meni ovelle, joka vei parvekkeen oikealla puolella olevaan huoneeseen. Se oli Lingard ja Kumpp:n konttori. Hyvin harvoin hän siellä oli käynyt. Ovi oli lukossa. Almayer seisoi sen edessä purren alahuultaan ja koettaen muistuttaa, missä avain voisi olla. Äkkiä hän sen muistikin: se riippui eräässä naisten huoneen naulassa. Hän meni ovelle, missä punainen verho liikkumattomine laskoksineen riippui. Hän epäröi hetken, ennenkuin työnsi verhoa olkapäällään syrjään, aivan kuin olisi murtanut tieltään ties miten lujan esteen. Aurinko, joka paistoi ikkunasta sisään valaisi laajalti lattiaa. Vasemmalla näkyi Mrs. Almayerin suuri puukirstu. Se oli tyhjänä, kansi selkosen selällään. Lähellä kirstua hohtivat Ninan eurooppalaismallisen kapsekin messinkiset naulanpäät, kannessa komeat alkukirjaimet N. A. Muutamia Ninan pukuja riippui puunauloissa. Ne näyttivät jäykistyneiltä, kun niiden arvokkuutta niin oli loukattu, että heidät oli ihan hyljätty. Almayer muisteli itse tehneensä nuo naulat ja huomasi, että ne olivat hyvin tehtyjä. Mutta missä oli avain? Hän katseli ympärilleen ja keksi sen läheltä ovea, missä seisoi. Se oli ruosteesta tullut punertavaksi. Tämä suututti häntä kovasti, mutta seuraavassa hetkessä hän jo ihmetteli tunteittensa purkausta. Mitä se häntä liikutti! Pian ei olisi enää avaimia, ei ovia, ei mitään! Hän pysähtyi miettimään avain kädessä ja kysyi itseltään, tokko hän tiesi edes, mitä aikoi tehdä. Hän meni takaisin parvekkeelle ja jäi mietteissään seisomaan pöydän luo. Apina hypähti lattialle, sieppasi bananin kuoren ja söi sen suuhunsa repien sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi.
"Unohda!" mumisi Almayer, ja tuo ainoa sana loihti hänen mieleensä pitkän tapausten sarjan ja yksityiskohtaisen ohjelman siitä, mitä oli tehtävä. Ja hän tiesi erinomaisen hyvin, mitä nyt oli tehtävä. Ensin se, sitten se ja lopulta unohtaminen kävisi jo itsestään. Aivan itsestään. Hänellä oli se piintynyt käsitys, että jos hän ei unohtaisi kaikkia ennen kuolemaansa, saisi hän muistella onnettomuuttaan ijankaikkisesti. Hänen elämässään oli sellaista, mikä täytyi poistaa näkyvistä, hävittää ja unohtaa. Pitkän aikaa hän seisoi syviin mietteisiin vaipuneena. Ja hän aivan hätääntyi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että entisajan muistot olivat voittamattomia. Häntä peloitti kuolema ja ijankaikkisuus. "Ijankaikkisuus!" sanoi hän ääneen, ja tuon sanan sointu herätti hänet unelmistaan. Apina hätkähti, pudotti bananin kuoren ja irvisteli ystävällisesti isännälle.
Almayer meni konttorin ovelle ja sai sen, vähän aikaa yriteltyään, auki. Kun hän astui sisään, pölähti lattiasta tomupilvi. Lattialla vetelehti sikin sokin avattuja kirjoja, lehdet rikki revittyinä. Toiset taas viruivat siellä likaisina ja mustina. Näytti siltä, kuin niitä ei olisi milloinkaan avattu. Ne olivat tilikirjoja. Noihin kirjoihin oli hän aikonut päivä päivältä merkitä, miten hänen omaisuutensa kasvaisi. Siitä oli jo pitkä, hyvin pitkä aika. Moneen vuoteen ei hänellä ollut mitään ollut merkittävänä sini- ja punaviivaisille sivuille! Keskellä huonetta oli konttoripulpetti. Yksi jalka oli siitä taittunut. Pulpetti oli kumollaan kuin maihin ajautunut laiva. Useimmat laatikot olivat pudonneet lattialle, ja niistä pisti silmiin tukuttain paperia, joka oli vuosien ja lian kellastama. Pyörivä konttorituoli seisoi paikallaan, mutta kun hän koetti sitä pyörittää, huomasi hän, että sen tappi oli takertunut lujasti kiinni. Vaan mitäpä se häntä liikutti. Hän jätti yrityksensä sikseen, ja hänen katseensa kulki hitaasti esineestä toiseen. Kaikesta tuosta oli aikoinaan saanut maksaa sievoisen summan. Mutta nyt olivat pulpetti, paperit, rikkinäiset kirjat ja särkyneet hyllyt, kaikki sekaisin, paksun pölyn peitossa. Kas siinä kuolleen ja hävinneen liikkeen tomu ja luut! Hän katseli tuota kaikkea, kaikkea, mikä oli jäänyt jäljelle niin monen vuoden ahertelun, kamppailun, väsymyksen ja lannistumisen perästä. Ja kuinka monta kertaa olikaan kaikki pitänyt uudestaan itselleen vallata! Ja minkä tähden? Hän seisoi paikallaan ajatellen suruissaan mennyttä elämäänsä. Äkkiä hän kuuli selvästi lapsen kirkassointuisen äänen puhuvan tämän kauhean hävityksen keskeltä. Hän säpsähti, ja hänet valtasi hurja pelko. Kuumeentapaisesti hän alkoi penkoa lattialle siroiteltuja papereita, iski tuolin pirstaleiksi, lyödä kumahutti laatikot pulpettia vasten palasiksi ja teki kaikesta tuosta rojusta suuren kasan huoneen nurkkaan.
Almayer tuli äkkiä ulos, läimäytti oven jälkeensä kiinni, väänsi sen avaimella lukkoon, kiskasi avaimen reijästä, juoksi parvekkeen etukaiteelle ja viskasi avaimen voimakkaalla käden heilauksella ilmaan. Suhisten se lensi virtaan. Tämän tehtyään Almayer asteli taas hitaasti pöydän luo, kutsui apinan alas, irroitti sen ketjuistaan ja sai sen pysymään hiljaa nuttunsa povessa. Sitten hän istuutui taas pöydälle ja katseli kiinteästi sen huoneen ovea, josta hän juuri oli tullut. Hän kuunteli tarkasti. Hän kuuli ensin kahisevaa ääntä, sitten kovaa räiskettä, aivan kuin kuiva puu olisi taittunut, ja lopulta pärinää, joka lähtee linnun siivistä, kun se äkkiä pyrähtää lentoon. Ja samassa hän jo näki ohuen savujuovan tulevan avaimenreijästä. Apina alkoi rimpuilla hänen nuttunsa sisässä. Äkkiä ilmestyi Ali silmät tuijottaen pyöreinä päässä.