"Herra! Talo palaa!" huusi hän.
Almayer nousi pidellen pöydästä kiinni. Hän kuuli jo, miten siirtolassa ihmiset kirkuivat hädissään ja hämmentyneinä. Ali väänteli käsiään valitellen ääneen.
"Heitä jo ulvomisesi, hupsu!" sanoi Almayer rauhallisesti. "Ota riippumattoni ja peitteeni ja vie ne toiseen rakennukseen. Joudu jo!"
Savu tunkeutui ulos oven raoista. Mutta Ali selvisi, riippumatto käsissään, yhdellä hyppäyksellä parvekkeen portaista.
"Hyvinpä on syttynyt," mutisi Almayer itsekseen. "Ole hiljaa, Jack!" lisäsi hän apinalle, kun tämä epätoivoisesti yritti päästä vankeudestaan.
Ovi särkyi pirstaleiksi, ja kun tulta ja savua syöksähti esille, täytyi Almayerin vetäytyä pöydän luota parvekkeen etukaiteelle. Hän pysyttelihe siellä siksi, kunnes pään päältä kuuluva kova räiske sai hänet vakuutetuksi siitä, että kattokin oli jo ilmiliekissä. Sitten hän juoksi yskien parvekkeen portaita alas. Hän oli tukehtua savuun, joka ahdisteli häntä ja sinertävin vöin luikerteli hänen päänsä ympärillä.
Toisella puolen ojaa, joka eroitti Almayerin pihamaan siirtolasta, katseli joukko Sambirin asukkaita valkoisen miehen palavaa taloa. Tyynessä ilmassa liekit syöksähtelivät korkealle. Ne näyttivät räikeässä auringonpaisteessa vaaleanpunaisilta sinipunervine tuikkeineen. Ohut savupatsas kohosi suoraan ilmaan, kunnes se viimein häipyi taivaan sineen. Ja rakennusten välillä olevalta aukealta paikalta jännittyneet katselijat voivat nähdä kookkaan tuan Putihin pää kumarassa, laahustavin askelin kulkevan hitaasti tulen luota kohti "Almayerin tuulentupia."
Näin muutti Almayer uuteen taloonsa. Hän kesti vielä viimeisenkin onnettomuutensa. Horjumatta hän pysyi mielettömässä päätöksessään. Ja niin alkoi hän, huolen ja tuskan tunne sydämessään, odottaa unhoittavaa mieltä, joka niin hitaasti näytti tulevan. Hän oli tehnyt kaikki, mitä oli voinut. Vähinkin Ninaa muistuttava esine oli tuhottu. Ja nyt kysyi hän joka aamun koettaessa itseltään, eikö tuo kaivattu unhoitus jo tulisi ennen auringonlaskua — eikö se tulisikaan ennen hänen kuolemaansa? Hän tahtoi elää niin kauan, että voisi unohtaa. Ja hänet valtasi kuoleman pelko ja kauhu, kun hän ajatteli, miten itsepintaisesti muistot yhä pysyivät mielessä. Sillä jos kuoleman hetki löisi ennen, kuin hän oli suorittanut elämäntyönsä, täytyisi hänen ijäti elää muistoissaan! Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän tahtoi olla yksin. Mutta hän ei saanut olla. Hämärissä huoneissa, joissa ikkunaluukut olivat suljetut, parvekkeen kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaikkialla, minne hän vain askeleensa suuntasi, hän näki pienen neitosen hennon vartalon. Hän näki sievät oliviväriset kasvot, pitkät mustat kutrit, pienen hartioilta valuvan, vaaleanpunaisen hamosen ja suuret silmät, jotka katselivat häneen hellästi ja luottavasti, kuten hemmotellun lapsen tapa on.
Ali ei nähnyt mitään, mutta hänkin huomasi, että talossa liikkui lapsen henki. Tarinoidessaan myöhään yöhön siirtolan iltatulilla, Ali kertoi usein parhaimmille ystävilleen Almayerin kummallisesta käytöksestä. Hänen herrastaan oli vanhoilla päivillään tullut noita. Ali kertoi, miten hän usein tuan Putihin vetäydyttyä yöteloilleen, kuuli tämän puhuvan jollekin huoneessa. Ali arveli, että puhuteltu oli joku lapsen hahmossa oleva henki. Muutamista herransa käyttämistä sananparsista ja sanoista hän voi päättää, että tämä puheli lapselle. Hänen herransa puhui toisinaan malaijinkieltä, mutta enimmäkseen englantia, jota hän, Ali, kyllä ymmärsi. Hänen herransa puheli tuolle lapselle tavallisesti ensin hellästi, mutta pian hän alkoi itkeä, nauraa, moittia, pyytää henkeä poistumaan ja kiroilla sille. Mutta se näytti olevan häijy ja itsepäinen henki. Ali arveli, että hänen herransa oli varomattomuudessaan loihtinut sen esille eikä voinut nyt päästä siitä irti. Hänen isäntänsä oli hyvin uljas mies. Hän uskalsi syytää kirouksia tuolle hengelle ihan vasten kasvoja ja kerran hän tappelikin sen kanssa. Ali oli kuullut äkkiä kovaa melua. Hänestä oli tuntunut kuin olisi huoneessa juostu edestakaisin. Lisäksi oli hän kuullut vaikerrusta. Hänen herransa oli varmaankin valitellut, henget näet eivät sitä tee. Hänen isäntänsä oli rohkea, mutta hupsu. Eihän henkeä voi lyödä. Ali luuli tapaavansa herransa kuolleena seuraavana aamuna, mutta tämä tulikin huoneestaan hyvin aikaisin ja näytti edellisestä päivästä paljon vanhentuneen. Almayer ei syönyt mitään koko päivänä.
Näin paljon Ali kertoi siirtolan väelle. Mutta kapteeni Ford sai häneltä kuulla paljon enemmän, mikä johtui siitä painavasta syystä, että kapteeni Ford hoiti kassaa ja antoi määräyksiä. Aina kun Ford kerran kuukaudessa tuli Sambiriin, piti Alin käydä laivalla tekemässä selkoa "Almayerin tuulentupien" asukkaasta. Käydessään Sambirissa ensi kerran Ninan lähdettyä Ford oli ottanut hoitaakseen Almayerin raha-asiat. Ne eivät antaneet hänelle paljon päänvaivaa. Tavarasuojus oli tyhjä, veneet olivat hävinneet. Ne olivat joutuneet — tavallisesti yöaikaan — milloin minkin Sambirin asukkaan käsiin, he kun tarvitsivat niitä tavaran kuljetukseen. Kovan nousuveden aikana oli Lingard ja Kumpp:in laituri irtautunut rannasta ja kulkenut virran mukana. Luultavasti se etsi vähän iloisempaa ympäristöä itselleen. Vieläpä hanhilaumakin — itärannikon ainoat hanhet — oli lähtenyt omille teilleen pitäen pensaikon vaaroja entisen kotinsa autiutta parempana. Ja vuosien vieriessä oli sille mustalle maakamaralle, jossa entinen talo oli seisonut, kasvanut ruoho. Näin ei ollut enää merkkiäkään jäljellä osoittamassa sen rakennuksen paikkaa, joka oli ollut Almayerin ensimäisten toiveitten, hänen mielettömien loistoajan unelmiensa, hänen yritteliäisyytensä ja hänen epätoivonsa tyyssijana.