"Juuri häntä. Hän elää meidän rajahin talossa. Hän ei tahdo vielä kuolla. Ja tuollaiset naiset elävätkin kauan," sanoi Babalatchi. Hänen äänessään tuntui hieman valittava sävy. "Eukolla on dollareita. Hän on haudannut ne maahan. Mutta me tiedämme kyllä, missä ne ovat. Meillä oli tuosta joukosta paljon vaivaa. Saimme maksaa sakkoja ja kuunnella valkoisten miesten uhkauksia. Ja nyt meidän täytyy olla varuillamme." Babalatchi huokasi ja oli pitkän aikaa vaiti. Mutta sitten hän jatkoi pontevasti:
"Pian taitaa sota riehua. Taistelun tuulahduksia tuntuu jo saarilla. Vieläköhän minäkin elän niin kauan, että saan omin silmin sen nähdä?… Oi, tuan!" jatkoi hän rauhallisemmin. "Entiset ajat olivat sentään hyvät. Olen minäkin purjehtinut Lanunin miesten kera ja noussut yöllä nukkuvien valkopurjeisten laivojen kannelle. Se oli ennen sitä aikaa, jolloin englantilainen rajahi hallitsi Kuchingissa. Silloin me tappelimme keskenämme ja olimme onnellisia. Mutta nyt, kun me tappelemme teikäläisten kanssa, on kuolema meidän ainoa onnemme!"
Babalatchi nousi aikoen lähteä. "Tuan!" sanoi hän. "Muistathan sen tytön, joka oli eräällä Bulangilla? Sen, joka sai kaiken tämän mylläkän aikaan?"
"Kyllä muistan," sanoi Ford. "Entä mitä hänestä?"
"Hän alkoi laihtua eikä jaksanut tehdä työtä. Silloin Bulangi, tuo varas ja sianlihan syöjä, antoi hänet minulle viidestäkymmenestä dollarista. Minä lähetin hänet naisväkeni pariin lihomaan. Tahdoin kuulla hänen heleätä nauruaan. Mutta hän lienee ollut lumottu ja … hän kuoli kaksi päivää sitten. Ei, tuan! Miksi sinä moittisit minua? Olen kylläkin vanha, mutta miksikä en silti saisi nauttia talossani nuorista kasvoista ja nuoren äänen soinnusta?" Babalatchi oli jonkun aikaa vaiti. Mutta sitten hän lisäsi naurahtaen surunvoittoisesti: "Minähän olen kuin valkoinen mies. Puhun liian paljon sellaista, joka ei sovi miehille puhuttavaksi."
Babalatchi läksi hyvin surullisen näköisenä pois.
* * * * *
"Almayerin tuulentuvan" portaiden edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko. Se huojui äänettömänä edestakaisin ja teki tietä valkopukuiselle, turbaanipäiselle miesryhmälle, joka eteni halki ruohikon kohti taloa. Abdulla asteli ensimäisenä reshidin tukemana. Hallitsijaa seurasivat kaikki Sambirin arapialaiset. Kun he astuivat kunnioittavan väkijoukon muodostamaan kujaan, kuului hillittyä äänten sorinaa, josta selvästi voi eroittaa ainoastaan sanan "Mati". Abdulla pysähtyi ja katseli hitaasti ympärilleen.
"Elä kauan!" huusi kansa kuin yhdestä suusta. Huutoa seurasi haudan hiljaisuus.
Abdulla astui muutamia askeleita eteenpäin ja näki nyt viimeisen kerran vanhan vihollisensa silmiensä edessä. Miten vaarallinen liekin tuo mies Abdullalle aikoinaan ollut, niin oli hän nyt vaaraton, kun hän tuossa jäykkänä ja hengettömänä makasi varhaisen aamun vienossa valossa. Itäisen rannikon ainoa valkoinen mies oli kuollut, ja hänen sielunsa, vapaana tämän maailman hulluuden kahleista, oli nyt rajattoman viisauden lähteillä. Ylöspäin kääntyneillä kasvoilla lepäsi kirkastunut rauhan ilme, jonka kuoleva tavallisesti saa, kun hän äkkiä vapautetaan tuskistaan ja vaivoistaan. Äänettömästi se todisti pilvettömän taivaan nähden, että miehen, joka makasi tuossa välinpitämättömien katseiden uhrina, oli sittenkin sallittu unohtaa ennen kuolemaansa.