Kölliskön lähdettyä tyyntyi Simo jälleen. Päivä kului toisensa perästä eikä Simo osottanut juuri mitään parantumisen merkkiä. Yksi määräsi häntä kupattavaksi, toinen hierottavaksi, kolmas suonta avattavaksi j.n.e. Mutta Aappo ei sallinut Simolle mitään tehdä, sillä, hän sanoi: "Minä en ole tohtorin kirjaa lukenut, en siis ymmärrä tätä tautia, enkä salli kenenkään häneen kajota."
Niin jäi Simon paraneminen omaan varaansa. Aappo ei estänyt Simoa mistään. Katsoi vaan, että hän ei saanut mitään vahinkoa tehdä itselleen eikä muille. Niin sai Simo vapaasti liikkua ulos ja sisälle ja tehdä mitä milloinki päähän pisti. Näin rakastui Simo Aappoon niin, ettei Aappo saanut hetkeäkään olla Simon näkyviltä poissa. Se vapaus, jota Simo näin sai nauttia, teki nähtävästi häneen hyvän vaikutuksen, koska hän kumminki vähittäin alkoi tointua. Selviä hetkiäki oli hänellä jo usein ja niillä hän osotti suurta viinan inhoa. Ei siis ollut mitään pelkoa hänen nyt tahtovan viinaa taloon tuottaa, joten Aappo sai semmoisina hetkinä ryhtyä talon työhön asiain järjestelemiseen.
Tämä hänelle onnistuiki hyvin. Aappo oli aina ollut tunnettu hyväksi työmieheksi, ja hän oli myös harjaantunut työn johtoon…
Kun Simo oli jälleen kokonaan parantunut, huomasi hän kaikki asiat olevan tyydyttävässä kunnossa. Tämän kaiken hän luki, eikä syyttä, Aapon ansioksi. Rakkaus ja kiitollisuus näin sai tilaa Simon sydämessä Aappoa kohtaan.
Mutta Simon sisällinen tila oli sangen surkea. Kauheat omantunnon vaivat, oman voimattomuuden tunto ja inho tuota kirottua viinaa vastaan, joka hänet oli alentanut alhaisintaki luontokappaletta alemmaksi, särki hänen sydäntään ja pusersi hänen silmistään katkeria kyyneliä. Tieto siitä, että hän oli kaikkien muiden ihmisten inhon ja kammon esineenä, lisäsi hänen tuskiaan. Ainoastaan jaloimmat ihmiset voivat hänelle osottaa jonkimmoista sääliä, mutta mitään ihmisarvoa ei hän voinut nauttia kenenkään muiden ihmisten, enempi kuin omissakaan silmissään. Sen hän voi mielestään selvään lukea kaikkein ihmisten omituisista salaperäisistä katseista. Siitä syystä hän ei liikkunutkaan kotiportista ulos, vaan pysyi kotisalla, toimitellen kaikenlaisia pieniä kotiaskareita ja sydämessään itkien viheliäistä tilaansa. Paljon mitään ei hän kenellekään puhunut, hyräili vaan itsekseen ja kun oikein raskaaksi kävi mieli, meni hän erikseen muista ja vuodatti katkeria kyyneliä.
Kaurismaan Aappo, joka nyt kulki säännöllisesti työväen mukana, huomasi kyllä Simon surkean tunnon hädän, mutta hän ei pitänyt sen parantumista niin kiireellisenä, koska oli vakuutettu siitä, että kuta auttamattomammaksi Simo tilansa näkee, sitä helpompi hänen on saada hänet valtaansa.
Kölliskö koetti pari kertaa saada Simoa käsiinsä, mutta tämä osasi kummaltaki kerralla välttää Kölliskön puheille joutumasta. Köllisköä ei hän vihannut, päinvastoin kunnioitti hänen nuhteetonta käytöstään siihen määrään, että häpesi näyttäytyä hänelle tuonlaisena viheliäisyyden alimmille asteille vajonneena raukkana. Hän ei voinut uskoa, että Kölliskö, jonka elämä aina oli ollut niin nuhteeton, voisi muuta kuin ainoastaan tuomita siihen määrään asti alennettua ihmistä kuin hän.
"Toista olisi toki Kaurismaan Aapon laita. Hän on itse kerran ollut melkein samanlainen kurja viinan uhri kuin minäki. Hän se kyllä voisi minuaki neuvoa, lohduttaa ja auttaa, jos vaan kehtaisin häneltä sitä pyytää. Mutta merkillistä vaan on hänen laitansa. Ennen, kun en hänen apuaan tarvinnut, oli hän aina valmis minua tuomitsemaan ja tarjoamaan autuutta, mutta nyt, kun hänen apuaan tarvitsisin, nyt kun itseki tuomitsen itseäni, nyt ei hän ole viheliäisyyttäni huomaavinaankaan". Näin arvellen meni Simo jälleen kamariinsa ja itki.
Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.
"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä tekee".