Sattui kerran niin, että eräs mies viinapalkalla teki jokseenki törkeän synnin tunnustuksen, mutta joutui siitä niin kovin omantunnon vaivoihin, että hänen täytyi mennä "kristityiltä" anteeksi anomaan tuota raakaa pilkkaansa.
Siitä alkoi Aappo opettaa, että me kyllä näemme heti pilkkaajan, joka meiltä anteeksi syntiään anoo, mutta annamme hänelle kumminki synninpäästön, näin herättääksemme häntä.
Ääretöin oli väen tungos seuroissa, jotka kestivät myöhäiseen iltaan…
Simo tuli väsyneenä seuroista. Hän oli nyt runsaasti kolme viikkoa ollut aivan selvänä ja tuntematta muuta kuin inhoa viinaa vastaan. Mutta tuo kirottu himo karkasi jälleen hänen päällensä äärettömän jättiläisen voimalla.
Hän koetti rukoilla, mutta sitä ei hän voinut, niin valtava oli kuivuus hänen kurkussansa. Koko hänen ruumiinsa läpi kulki yksi ainoa väre, joka etsi — viinaa.
Hän muisti Kölliskön neuvon, ettei hän omin voimin voisi tuota hirmuista tuskaa kestää, ja Kaurismaan Aapon varotuksen, että kaikkialla piirittää häntä perkele. Sen tähden päätti hän etsiä noiden puhuvain veljien apua. Hän valjasti hevoisen ja katosi yön pimeyteen.
Mutta tuossa tien vieressä oli salakapakka, jossa hän niin monta kertaa oli mellastanut. — "Jumala auttakoon minua sen sivu!" Mutta sieltä kuului ääniä. Hän seisautti hevoista ja kuunteli… Ankara sisällinen taistelu… Sieltä kuuluu tuttuja ääniä. Hän tarttuu ohjaksiin ja … oi … hän kääntää — kapakkaan!
"Jumalan tähden, isäntä, elä mene sinne; siellä on perkele!" kuuli hän sointuvan naisäänen kuiskaavan hänelle, hellä naisen käsi tarttui häneen ja kaksi lempeää sinisilmää tähysti kirkkaassa kuun valossa häneen.
"Saara!" huudahti Simo, "sinäkö se olet minun hyvä enkelini?" ja hän vaipui vavisten jälleen rekeensä.
"Johda minut puhuvain veljien luo, oi rakas Saara, jos sinulla on vähänki sääliä minua kohtaan, niin vie minut puhuvien veljien luo".