Sattumalta heitti ylimetsäherra silmäyksen metsäherran rouvaan. Ja pian kääntyi hänen katseensa uudelleen häneen. Hän tarkasteli, mutta salaa, metsäherran rouvan kasvoin juonteita. Kiuhtuneet olivat rouvan ennen niin täyteläiset kasvot. Lakastuneet olivat hänen poskipäiltään nuo ennen niin raitista terveyttä uhkuvat punat. Kadonnut oli myöskin hänen silmistään tuo entinen, rattoisaa mieli-alaa osoittava hohde. Ei kajahtanut enää hänen äänessäänkään sitä iloisuutta kuin muinoin.
Ylimetsäherran silmät vaipuivat laattiaan. Selittämätön, sisällistä onnettomuutta aavistava tunne valtasi hänet. — —
Mutta tuskin olivat ylimetsäherra ja rouva poistuneet konttorista, kuin metsäherra vaipui hervotoinna sohvalle. Vallesmanni yritti päästää hätähuudon ja syöksyä syliksi häneen, mutta Niiralainen pui nyrkkiä hänelle olemaan alallaan ja sysäsi salin oven kiini. Sitten istui hän metsäherran viereen, tarttui hänen käteensä ja koetteli valtimoa. Hetken päästä avasi metsäherra silmänsä, Niiralainen laski hänen huulilleen lasin raitista vettä. Metsäherra maistoi hiukan. Hetken päästä nousi hän seisomaan ja puistautteli ruumistaan. Toinen puoli ruumista näytti kankeammalta.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi vallesmanni.
"Ei minua mikään vaivaa."
"Sinä olet kipeä, ehken on parasta heittäytyäksesi pitkällesi," sanoi vallesmanni.
"En minä ole kipeä, minä olen aivan terve," väitti metsäherra. Sitten otti hän lasinsa. "Skool," sanoi hän vieraille ja maistoi, puisteli taasen hartioitaan.
"On tullut taasen tätä nykyä niin paljon maistelluksi, että pois sen saisi heittää," arveli hän ja puisteli vielä kerran hartioitaan.
Parin päivän perästä saapuivat Valtimon kyläläiset Niiralaan verojaan maksamaan. Ahtaalla oli ukkoparkoja pitänyt, ennen kuin saivat verorahat irti. Useampi oli nyt kumminkin rahoja saanut, mutta lehmät olikin täytynyt porvareille "kirjan päälle" panna.