Ajatuksiin vaipuneena vaelsi Heikki palomaan halki. Polkunsa johti hänet Raision ojan varteen. Raution torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua ja siitä ei ollut kaukana Korven torppakaan. Heikki saapui korpimaalle, jossa kasvoi vartevaa kuusi- ja koivumetsää. Sen juurella oli tuuhea hillan varsikko. Heikki kumartui poimimaan hilloja. Aurinko oli jo lännelle kallistunut.
Yhtäkkiä kuuli hän outoa koppasemista takaansa polulta. Hän pyörähti ympäri. "Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" äänsi perässä tulija ja töytäsi nuuskimaan Heikin käsiä.
Samalla kajahti metsä ja ilman läpi raikui heleä laulu:
"Kuules kultani näin!
Ja tules tänne päin!
Minulla on niin ikävä, kun yksin tänne jäin.
Heti sulle sydämeni,
Antaisin mä kultaseni,
Kun vaan täksi hetkeksi tulisit mun luokseni."
Niin se laulu kaikui ja omituisesti sykähti Heikin rinta.
"Tuku lampia, tuku lampia, tuku, tuku, tukuu," kaikui taasenkin metsässä.
Heikki ei enää voinut hillitä kauvan pidätettyjä tunteitaan.
Ne puhkesivat ... ei, ne raikuivat ilmassa:
Tules tänne kultaseni lohduttamaan minua!
Sillä minun sydämmeni halaa nähdä sinua! —
Sinussapa sydämmeni lohdutuksen löydän viel',
Vaikka se on niin kaukana ja eksyksissä surun tiell'.