"Hm," sanoi ukko, liikutettuna hänkin, "sitä en voi itsekään sanoa. Lienee tuo käynyt kuin Abrahamille, joka sai Herran käskyn lähteä maaltaan ja suvustaan ja isäinsä huoneesta. Niin se vaan kävi, ettei minulle enää maistanut ei uni eikä ruoka, en edes enää rukoilleeksikaan saanut tässä maassa. Minun oli joko lähteminen tahi paikalle menehtyminen."
Samalla mennä kaahuroi Heikki heidän ohitseen laivaan. Hän loi sammuvan ja aran silmäyksen ylimetsäherraan. Alapäisenä ja itkeytynein silmin mennä nyrkkäsi Kaisu hänen perässään. Hänellä oli suuri eväsnyytti kainalossa.
Laiva vihelsi viimeisen kerran ja koko siirtolaisliuta tunkihe laivaan. Ukko tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi. Ylimetsäherra ojensi konemaisesti hänelle kätensä ja "Herran haltuun", kuiskasi hän ukolle.
Tohisten ja puhkien alkoi laiva vähitellen irtaantua rannasta. Ylimetsäherrasta tuntui juuri kuin hän olisi ollut ihan yksikseen jäämäisillään autiolle saarelle.
Laiva eteni verkalleen rannasta. Ylimetsäherra seisoi paikallaan ja tähysteli laivalle. Hänen sydäntään pakotti. Yhä selvemmin ja selvemmin tunsi hän oman tunnon soimausta siitä, ettei ollut kaikkia tehnyt, mitä olisi voinut. Mutta nyt se oli jo myöhäistä. Laiva kiikkui jo tuolla etäällä ja silmän räpäyksessä se katosi tyhjään avaruuteen.
Iissä, maalisk. 1888 — marrask. 1891.