Tuskin he huomasivatkaan, ennen kuin olivat jo joutuneet ihan kaikki Raution torppaan.
"Ka, Raution Aappo!" — huudahti Korven Kaisu, sillä se oli tuon tyttöhupakon nimi, ja osoitti tuossa veräjän pielessä lojuvaan mieheen, joka kömpi verkalleen seisalleen, käänsi suuren nenänsä ja lihavan puoleiset leveät kasvonsa ystäviämme kohden ja alkoi keikkasta — suu pilkallisessa hymyssä — heidän luokseen.
Toinen jalka oli hänellä kasvanut kappaletta pitemmäksi toista, joten hänen kävelynsä näytti jokseenkin lystikkäältä. Hän asettui seisomaan pitemmälle jalalleen tukien lyhemmän jalan varpailla ruumistaan tasapainossa.
Hän tirkisti niin veitikkamaisesti silmiin ensin Heikkiä, sitten Kaisua ja vilkasi niin merkillisen ivallisesti sitten heitä kumpaakin ja lausui vihdoin:
"No emmehän me sinua vihaa, vaan emme sinua olevankaan sois."
"Pä ... ä ... ä ... äää!" äänsi juotto.
"Joko te kauvan niin viisas olette olleet?" kysyi Kaisu.
"Alusta luomisesta! — Mutta ken tuota olisi uneksinut," ja taasen hän vilkasi heitä kumpaakin silmiin, "mutta kyllähän se vakka aina kantensa valitsee ja yhdenlaiset linnuthan ne parhaiten pesivät. — — Joko teillä kauvan noin lysti on ollut?"
"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"...
"Minkälaiset kylvöt teillä ovat?" sanoi vihdoin Heikki kääntääkseen puhetta toisaalle.