Kysyjä hölmistyi vähän ja Heikki vaipui jälleen omiin pitkiin ajatuksiinsa.
Silloin tällöin heräsi Heikin sydämessä vielä joku toivon kipinä. Eihän tuota tiedä, niin arveli hän, eihän tuota tiedä, jos sentään käyvät syynäämässä vielä ennenkuin maa routii.
Mutta päivät ja viikot ne harppailivat edelleen eikä metsäherroja näkynyt ei kuulunut. Yhä selvemmin ja selvemmin alkoi talven oireita näyttäytyä, eikä kauvan viipynyt ennenkuin maa ja vedet olivat jo umpijäässä. Lunta tuprutteli ja talvi sai täyden vallan. Nyt ei Heikillä ollut enää mitään toivomista.
Tehtävänsä toimitteli hän entisellä tarkkuudella, vaikka harvoin olivat ajatuksensa työhön kiinitettyinä. Harvoin otti Heikki osaa muiden keskusteluihin. Hän eli omaa elämäänsä.
Tapahtui sitten muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, että Raution Aappo vetäytyi Seinustan pirttiin, ja häntä seurasi koko joukko muita kyläläisiä.
Seinustan ukko istui tapansa mukaan pöydän takana ja lueskeli jotain hartauskirjaa. Heikki lojui pitkänään tuolla karsinasängyn päällä ja muu väki virui mikä missäkin sopessa.
Vieraat silmäilivät ympäri pirttiä ja tervehtivät talon väkiä.
Ukko tiedusteli vierailta, mitä heille kuuluu, mutta eihän niillä vierailla mitään hyviä uutisia ollut.
Raution Aappo kääntyi vihdoin Heikkiin, nojaten taasenkin pitemmällä jalalla lattiaan ja tukien lyhemmän jalan varpaalla ruumistaan tasapainossa.