"Ettekö näe," arvelivat he, "että kruunun palkkaamat työmiehet sämppäävät kruunun puita, minkä ehtivät. Olisi toki toista, jos köyhä kansa saisi niillä nälkäänsä sammuttaa. Eihän kruunu itsekään näy sillä väliä pitävän, miten sen omaisuutta haaskataan."
Siihen suuntaan puollustelivat he metsän varkautta. Mutta Seinustan ukko oli rauhaton kuin koira ukonilmalla. Ei työ, ei ruoka eikä unikaan enää hänelle maistunut. Hän koetti rukoilla, mutta epäilyksien pilvet hämmensivät rukouksen. Tuo Kristuksen vertaus valtakunnasta, joka erkanee itseään vastaan, oli lakkaamatta hänen mielessään. "Jokainen valtakunta, joka erkanee itseään vastaan, tulee kylmille, ja huone lankee huoneen päälle," niin oli Kristus itse sanonut.
Täällä käy kruunu ympäri ikäänkuin kiljuva jalopeura, etsien kenen hän saisi niellä. Täällä heittäytyy kansa rikolliseen elämään. Täällä kiroo ja uhkaa virkamies talonpoikaa ja talonpoika virkamiestä. He ovat erinneet toinen toistaan vastaan. Onko siis kerran vielä se aika tuleva, jolloin nämät seudut ovat taasenkin autioina erämaina, jolloin nämät rakkaat kotiseudut joutuvat jälleen metsäeläinten ja ilman lintujen valtaan?
Lotvonen oli mennyt käymään kirkolle. Koko kylän väki kerääntyi seuraavana pyhäiltana kirkkosanomia kuulemaan Lotvoselle. Muiden mukana meni sinne Seinustan Heikkikin. Iltahämärä oli jo pirtin pimittänyt, kun Heikki astui sisälle. Ympäri pirttiä istui siellä kyläläisiä. Sivupenkin puolella istuivat miehet ja tuolta karsinasängyn puolelta kuului kylän tyttöjen kuherrusta. Heikin sydän sykähti niin omituisesti. Hän luuli kuulleensa tutun kirahduksen tuolta tyttölaumasta. Hän koetti kuunnella, mutta sen koommin hän ei eroittanut ikävöityä ääntä. Mutta siitä huolimatta valtasi hänet niin suloinen tunne. Hän tunsi sydämensä sisimmässä vakuutuksen, että Kaisu oli saapuvilla.
Pian raapasi talon vaimoista joku tulitikulla valkean, sytytti päreen ja pisti pihtiin. Miehet jaarittelivat siinä yhtä ja toista ja tytöt nauraa hikattivat tuolla karsinan puolella. Mutta pian koveni tyttöjen ääni vallattomaksi rähäkäksi.
"So pojat!" sanoi silloin Raution Aappo ja lyyhäsi keskelle laattiaa, "hyväsille! — Ei nuo ennen saaneet tytöt noin omin päinsä räyhätä." Samalla sieppasi hän muutamalta talon piijoista huivin, kääri sen patukaksi ja alkoi kyörätä poikia tyttöin luo pariansa etsimään.
"Mitä minä itsestäni surulliseks heitän,
Kyllähän mä pienet surut ilollakin peitän,
Fralla lalla laa ja laulaa saa."
Niin se Aappo lauleli siinä, viskeli poikia käsipuolesta tyttöjä kohden ja läiski heitä patukalla selkään.
"No hyvä juttu!" sanoi hän keksittyään Heikin, tarttui hirveän suurilla kourillaan Heikin jäntevään käsivarteen ja tuuppasi hänet ihan Kaisun nenän eteen.