Mutta puodista ulos tultuaan huomasivat he lähellä vankan talon. He tunkeusivat sen aittaan, jossa oli katto täynnä täysinäisiä leipätankoja. He ottivat sieltä mitä evääkseen tarvitsivat ja Rytkönen yritti lähteä aitasta.
"Seis!" sanoi Räisäspoika ja laski kaksi pitkää leipitankoa katosta, ottipa vielä kokonaisen sianraajanki ja asetti sen leipitankojen päälle.
"Mitäs nyt?" kysyi Rytkönen.
"Arvelen, että tuolla torpassaki tarvitaan ruokaa ja täällä sitä näkyy olevan liiaksi", arveli Antti.
Rytkönen veti suunsa hymyyn, tarttui tankojen päistä kiinni ja niin he kantoivat leivät ja sianraajan torpan puotiin sekä lukitsivat sen oven.
"Mutta tämähän on hiton lystiä kylää", arveli Rytkönen, "täällä annetaan varkaan poikain toimia päänsä mukaan, vaikka hävytöintähän tuo olisikin, jos miehet näin jaloissa rakkauden töissä tulisivat häirityiksi; — minä luulen, että täältä saisimme itsellemme vähän sopivammat vaatteetki, nämät vankien vaatteet saattavat tulla meille ajanpitkään kovin vaarallisiksi."
Ja niin he murtautuivat vielä mainitun talon vaatepuotiinki, valitsivat sieltä itselleen sopivat vaatteet ja alkoivat painua Iin jokivartta alas.
Vankien vaatteet heittivät he Pohjois-Iinkylään päästyään, maantielle ja alkoivat painua maantietä pitkin Kemiin.
Siellä he saivat tehdä pari suurempaa rahavarkautta ja olivat aikeessa mennä veneellä Ruotsin puolelle. Mutta pimeälle ja kolkolle tuntui Antista tulevaisuus tuollakin vieraassa maassa.
Hän ehdotteli sen vuoksi Rytköselle, että palattaisiin Oulun eteläpuolelle, missä he tarkoin tunsivat ihmisten rahasäiliöt ja vasta syyspuoleen, kun oli saatu runsaammin rahoja, livahdettaisiin rajan ylitse ja paettaisiin sitten Amerikaan. Rytkösellä ei tätä ehdoitusta vastaan ollut mitään.