"Kuinkas sinä voit?" kysyi hän Iikalta.
"Hyvästi! — Kuinka itse voinet?"
"Niinkuin näkyy", sanoi Antti, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
"Miltä se muutoin tuntuu?" kysyi Iikka.
"Iloinenhan sitä olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi", sanoi Antti, keikautti taasen niskojaan, pyörähti ympäri, alkoi tottuneen tavoin tahillensa astuskella edestakaisin laattialla, niin että jalkarautain kankirauta niin mukavasti oikeaan ja vasempaan singahteli, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtelivat ja Antin ruumis se niin mukavasti siinä kävellessä notkahteli. — Rytkönen se alkoi kävellä Antin rinnalla. Antti alkoi vanhalla miesäänellään laulella ja Rytkönen römäkällä passo äänellänsä säesti laulua:
"Hulivili olin minä huilaillessa
Ja monen mamman vävy;
Siperiassa on poikain koti,
Vaan ei se tänne nävy."
Mutta Rytkönen keksi Heiskasen Iikan suussa sammumaisillaan olevan sikaarinpään, hän seisahti Iikan eteen ja sanoi:
"Jos minulla olisi tuommoinen sikaarinpää, niin minä antasin sen sinulle."
Iikka naurahti ja antoi sikaarinpään Rytköselle, joka kohotti sen ylemmä silmiään, katsoi siihen ja vihelti pitkään, sylkäsi sitten palavaan päähän ja tuivasi suuhunsa.
Sitten he taasen lauloivat: