* * * * *
Aamun aurinko se oli jo korkealle kohonnut. Juhlallisena häämöitti sen valossa Limingan ristikirkko. Lasikirkkaana välähteli sen risti aamuauringon loistehessa. Varpuset istahtivat sähkölangalle ja pääskyset ne vapaina lentää leputtelivat ilmassa. Yksinäinen hevoinen mennä jurrasi kärryinensä pitkin tietä. Niistä kuului silloin tällöin yksitoikkoinen raudan kalskahtaminen. — — — Mutta tuolla kiiruhti vastaan vankkaraajainen akka. Hänen tursistuneet poskensa niin ilkeästi riippuivat alas päin ja hänen nenänsä päässä oli niin inhoittava puna. Selässä oli hänellä kontti ja sillä oli hän jo vuoden ajan kulettanut kyläläisten tarpeeksi Oulusta tuota kirkasta nestettä, jota hän muinoin valmisti Vesikarissa. — — — Mutta nyt oli hänellä tavallista kiireempi. Eroryypyt olivat otettavat… Jo seisahtui hevoinen. He sattuivat vastakkain. Yksitoikkoista kalsketta kuului kärryiltä. Pullo kohoaa kontista. Antti asetti epäilevän näköisenä pullon huulillensa, mutta muutaman pisaran suuhunsa saatuansa työnsi hän sen inholla Rytköselle. — "Tahdon selvin päin nähdä viimeisen kerran Limingan kirkon ristin välähdyksen", äännähti hän. — Mutta Rytkönen ja Eeva maistoivat kerran … maistoivat toisen … ja maistoivat kolmannenkin … kunnes pullo katosi konttiin uudelleen. Hevoinen se alkoi taasenkin jutaa. Ratas vieri tietä myöten, mutta ajatukset ne harhailivat levottomina siellä täällä, rinta nouseskeli säännöttömästi ja sydän kovin rauhatoinna löi. — — — Kärryjen ratinaa kuului edestä päin ja eräässä tien mutkassa ajoi vastaan vanha tuttavamme seurakunnan pastori, joka jo näin aikaiseen oli sairaan luota palaamassa. Hän tunsi kohta ystävämme, pysäytti hevoisensa ja loi vakaan, mutta lempeän silmäyksen vankeihin ja erittäin Anttiin. Sitten puhui hän muutamia liikuttavia lohdutuksen sanoja vangeille. Hän, joka itse oli elämässään niin paljon saanut Jumalan armoa nauttia, katsoi tähän samaan armoon mahdolliseksi jokaisen, olkoonpa hän sitten vaikka kuin syvälle langennut. Siksipä ei hän näitä onnettomia veljiään sanallakaan tuominnut; — ei! — "Muistakaa", lausui hän lopuksi heille ja erittäin Antille, "muistakaa, että Jumala ottaa armoihinsa suurimmankin syntisen, jos hän vaan totisessa syntiensä tunnossa Hänen armoansa halajaa ja etsii. Muistakaa, että Jumala ei ole hetkeksikään unhottanut teitä; — ei! — Päinvastoin on Hän teitäkin lakkaamatta kokenut luoksensa vetää ja on siis valmis teitä joka hetki vastaan ottamaan!" — Ja kun hän antoi Antille kätensä jäähyväistiksi, vierähti suuri kyynel Antin silmästä tuonne kastepisarain sekaan ruohikkoon. Olikohan tuo vähäinen sanan siemen kasvava ja hedelmää kantava?… Edelleen vierivät kärryt eri tahoille. Lasikirkkaana välähti kirkon risti pensaan välitse, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtivat … vielä kerran välähti kirkon risti, … mutta nyt se oli Antilta jo ijäksi kadonnut … ja ijäksi oli kotiseuduiltaan kadonnut — Räisäspoikaki.