Missä määrin tämä taiteellinen halu oli hänet vallannut, se näkyy ensimmäisestä muistiinpanosta hänen sunnuntaina 24 p:nä huhtik. 1836 alkamassaan päiväkirjassa:

"Ehkä tärkeä päivä minulle. Meurman, Ruin [sittemmin protokollasihteeri O.E. Meurman ja översti Konst. Ruin] ja minä olimme taas kirkontornissa. Tuuli vinkui komeasti tornin ympärillä, mutta nyt ei puhuttu kesäisistä tutkisteluretkistäinme, vaan — tulevaisuudestamme. Meurman ja Ruin tuumivat mennäksensä Morskoin komppaniaan, ja minä mennäkseni Ruotsiin, maalariakatemiaan — saa nähdä, kuinka asiat ovat ensi vuonna näillä ajoin." Miettiessään vielä tätä samaa asiata sen päivän iltana sanoo hän siitä: "olin keveällä mielellä, sillä valoisampi tulevaisuus koittaa nyt minulle. — — Mielikuvitukseni leijailee vaan Tukholmassa."

Seuraavaan päivään mennessä oli tuo kirkontornissa keksitty korkealentoinen aate jo kehittynyt niin pitkälle, että kun toveri Meurman ehdotti, että hän ottaisi eronsa, hakisi matkarahoja ja kotiopettajatoimella koettaisi elätellä itseään akatemiassa, Soldan lupasi ajatella asiaa Ruotsiin siirtymisestä. Ja seuraavana sunnuntaina kirjoittaa hän jo asiasta isälleen ja odottaa vastausta niin suurella kiihkolla, että 5 p:nä toukok. kirjoittaa muistikirjaansa: "No, tänään sai isä sunnuntaisen kirjeeni; kun nyt kaikki vaan päättyisi onnellisesti" ja 9 p:nä: "Luin että eräs suomalainen Ekman oli otettu Kunink. Ruots. Taideakatemiaan; sydämeni hypähti. Vapaus! vapaus!"

Miehinä, joihin hän perustaa toiveensa Ruotsiin siirtymisen mahdollisuudesta mainitsee hän kaksi kuuluisaa nimeä — Adolf Ivar Arvidsonin ja Anders Erik Afzeliuksen. Edellinen muistui kai siksi, että hän jo siihen aikaan oli tunnettu Ruotsissa olevain suomalaisten hartaaksi suosijaksi. Vaikk'ei tällä kertaa ja tässä asiassa, sai Soldankin myöhemmin maanpaossa ollessaan nauttia hänen tehokasta apuaan hyvinkin suuressa määrin. Jälkimmäinen taas, tuo virastaan erotettu Turun entinen professori, joka juuri tähän aikaan oleskeli Lappeenrannassa, asuen Tyysterniemessä, sotilaallisen valvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä tuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy toivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan päiväkirjaansa: "hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä", ajatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen seurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin "viisaaksi ukoksi" ("kloka gubben"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja että tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä näitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär Mathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka hänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt Ruotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne Soldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.

Sillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on lyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa toukok. 24 p:nä: "Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni, kun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo hän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin lupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan, ett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa. Silloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja sinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän tuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani päästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se koski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin lohduton."

Siihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä kertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja Wrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että innostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan olisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä olleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät piirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet itsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta arvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut voinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: "Minun ei pitäisi milloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin hyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä (silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja hymyili. — — En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan ja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen heikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta minä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin blanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä, mutta kopioituja."

Mutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän asia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi tämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa ja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän ei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut muu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa, selkä kahta suorempana.

Sillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne kenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E. v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander, että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.

Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19 p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä! Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet. Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky, että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! — Ei hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' — meidän luoksemme kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen, kunnes taas pysähtyi — minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut tuota hänelle outoa nimeä. — 'Avaa univormu!' — Minä avasin sen ja liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme, niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä, maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki. Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."

Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita. Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa — toivon kuitenkin, että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän "useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi) aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."