Ja jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan, ehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että »sietäisihän siitä vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu». »Niinpähän taitaisi tehtävä olla», arveli tuohon Tuomas, mutta penkin päästä meinaili Kalle, että »eikö liene turhaa työtä—kyllä ne kinttunsa katsoo».
Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki levolle hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään juoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin, kopistettuaan »kahvit» piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:
—Joko sitä aiotte levolle mennä?
—Jopahan se lie makuunkin aika—vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria, ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen.—No, enhän saa nutustani selvää, mihinkähän sen paninkaan.
—Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne.—Muistattehan sitä äskeistä puhettamme pellolla?
—Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu.—Ettäkö todenteolla aikoisit niinkuin naimapuuhiin ruveta.—No, tarvitseehan kunnon talo emännänkin.
—Sepä se on, sepä se on—äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja pitäisihän minunkin aikanani naida.
—Niinpä niin—nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin, niinkuin sananlasku sanoo—emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon kunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?
—Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää koreile eikä kopeile—ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?