—Josko itse suostuu—sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä pellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa—mutta mikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin ennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet, yhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset.—Parasta on, että itse käyt puheillaan.
Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua kyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen vedettyään vaipui vanhus pian uneen.
Mutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen ikkunasta tummaan ulkoilmaan—eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva sävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa, hiljaa ulkona—ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.
Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi, mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi hän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.
Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä noudettuaan ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.
Muulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan, mietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko. Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti ulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa kiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat maantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä seisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen, mutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi hän sulkupuiden välitse maantielle.
Puolen virstan paikoille kulettuaan juhlallisen tummassa yössä, jossa ainoastaan joku iltaruskon häikäisemä tähtönen siellä täällä himmeästi tuikki, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä alkoi kuulua kummallinen töminä. Ensimmältä se kuului hiljempää, ikäänkuin kaukana kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä kasvavalla vauhdilla ja kuminaila—ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen päältä kiviin tulta iskevin kavioin korskuva hevoslauma. Ellei Aapo olisi nopeasti hypännyt ojaan, josta lika hänen ympärilleen roiskahti, olisi hänestä siinä paikassa tullut multaisen maantien miehiä. Mutta kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin pelästyivät vauhkot hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat nekin vähän syrjään ja kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.
Noustuaan tielle ja toinnuttuaan hiukan, tempasi Aapo ison kiven kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: »ääh!», johon hiljaiset metsät vastasivat: »ääh!», lähetti hän sen vonkuen menemään jo kaukana kumisevan hevoslauman jälkeen.
—Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa, mutisi Aapo kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.— Perkeleen kylänkonit! oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut, sillä kiroaminen on jumalansanassa kielletty.
Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisivat ja sora kantapäissä kohosi. Pian talttui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi valtatieltä syrjäpolulle, joka vei Tuomaalaan.—Sillä Tuomaan tyttären luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan. Yöjalkaretkellä oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan asteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei kuontunut valaisemaan. Arkana asteli mies, ja kokoon oli kuristunut sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku, ja usein kompastui jalka pimeässä milloin kiveen, milloin kantoon. Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja jättämään sillensä koko tuuman, mutta tukehdutti hän kuitenkin tämän halunsa ja kulki eteenpäin.