—Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä kuulette—lurjus!—ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä peräseinästä.
—On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä vastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa kasvavan, kuta kauemmaksi tuli.
—Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän kuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:
—Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!
—Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.
—Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella kapineitaan hollimiehen kärryihin.
Sillä välin hiipi isäntä heidän selkänsä taitse pihanpääkamariin… Hän alkoi näet arvella, että tokkohan ne koulupoikia ovatkaan eli muita seminaristeja, ja tahtoi katsoa, mitenkä olivat päiväkirjaan kirjoittaneet. Kun näki, että ne olivatkin »ylioppilaita Helsingistä», niin katui jo käytöstään, sillä »ne ylioppilaat, aina ne hyvästi maksaa».—Hän kiirehti ulos, mutta herrat nousivat jo rattaille.
—Tuota—ne onkin nämä herrat ylioppilaita—minä luulin teitä vain koulupojiksi tai enintään semmoisiksi seminaristeiksi—
—Miksi te meitä luulitte? kysyi vantterampi herra häntä tuimasti tarkastellen.
—Niin, minä ajattelin, että te ette olekaan mitään oikeita herroja, ja sentähden minä tässä vähän, mutta—elähän aja, hollimies—pannaan ylioppilaille kiessit eteen—isäntä oli ottanut lakin päästään.