—Hävetkää toki!—Se oli ainoa kiitos, jonka isäntä sai hyväsydämisyydestään.
—Anna mennä! sanoivat herrat sitten uudelle kyytimiehelleen. Mennessään viskasi toinen heistä—se, joka oli isäntää olkapäästä puristanut—heidän äskeiselle kyytipojalleen vielä juomarahaa.
—Tuoss' on sinulle vielä, poika, markka omiin tarpeihisi—teidän kestikievarissa ollaan kohteliaita kaikille matkustajille.
—Suur' kiitos—ja onnea matkalle!—Mutta antakaa tuolle isäntä parallekin edes kipurahoiksi muutama penni!
—Ne hän saa kantaa jälestäpäin—perästä kuuluu, sanoi torventekijä!
Hollimiehen ruoska läiskähti, ja kärryt herroineen katosivat aitan nurkan taakse tomupilveen, Vahdin seuraamina.
—Kyllä teidät nyt, isäntä, hukka perii, puhui kievarin pihalle jäänyt kyytipoika. Hän oli valjastanut jälleen hevosensa ja istui nyt rattaillaan rauhallisesti ohjasperiään selvitellen.—Mitenkä te sillä lailla semmoisia herroja kohtelitte?
—Olipa nuo tuommoiset herrat missä tahansa—eihän ne näkyneet olevan sen suurempia herroja kuin ylioppilaita—
—Eipä ne sitten oikeaa arvoaan päiväkirjaan panneetkaan—
—Tiedätkö sinä sitten, mitä ne oli?