*
Oikeudesta tarttua aseihin.
Rauhan ystävien kanssa olen näinä päivinä paljon keskustellut oikeudesta tarttua aseihin. Olenhan ollut itsekin sillä kannalla, että aseihin ei saa tarttua, koska hengen ottaminen on rikos. Mutta minulle näyttää käyvän samoin kuin kaikille rauhanystäville silloin, kun on kysymys heistä itsestään s.o. itsepuolustuksesta. He eivät voi olla puolustamatta aseiden avulla itseään ja muita silloin, kun heidän kimppuunsa hyökätään eikä mikään muu auta hengen säilyttämiseksi. Järjestysvallalla täytyy myöskin olla oikeus käyttää asetta viime tingassa. Mutta jos kerran itse taistelu puolustautumista varten katsotaan oikeutetuksi, silloin täytyy myöskin saada siihen valmistautua. En näe siis enää muuta eetillistäkään ratkaisua, kuin että aseihin oli tartuttava. Vaikka taistelu näyttää muuttuvankin luokkainväliseksi taisteluksi, siis varsinaiseksi sisälliseksi sodaksi, niin on tämä kuitenkin porvariston puolelta, samalla kun se on taistelua heidän etujensa puolesta, myöskin koko yhteiskuntajärjestyksen ja kaikille yhteisten oikeuksien ja etujen puolustamista, myöskin kaikkien parlamenttaaristen sosialistien ja heidän asiansa puolustamista. Niitä on tässä maassa luultavasti sittenkin enemmän kuin vallankaappauksellisia punakaartilaisia.
Aseihin tarttumisemme oikeutuksen ratkaisee eetillisesti osaksi myöskin se, oliko heillä, hyökkääjillä, siihen pakottava pakko, eivätkö he mitenkään muuten olisi saaneet oikeutettuja vaatimuksiaan toteutetuksi. Minun mielestäni ei tietysti ollut. Itse he kuitenkin ovat siitä lujasti vakuutetut. Jolleivät he luulleet saavansa heille niin tärkeää hallitusmuotoasiaa ratkaistuksi mielensä mukaisesti, olisivat he tietysti kuitenkin voineet saada porvarilliset estetyksi saamasta omaansa läpi. Äärettömässä reformi- ja vallanhimokiihkossaan he eivät malttaneet odottaa hiukan pitkällisempää ja vaivaloisempaa eduskunnallista ratkaisua, vaan ryhtyivät toteuttamaan ohjelmaansa väkivallalla ja vieraalla vallalla. He, jotkut harvat, anastivat aseillaan kansan oman oikeuden määrätä tulevasta kohtalostaan. He ottivat itselleen diktatuurivallan, tekeytyivät tyranneiksi. Tyrannit, rosvot ja ryövärit ovat kukistettavat. Yksityinen voi vielä antaa henkensä mennä, kuolla marttyyrina, mutta yhteiskunta ja kansa eivät sitä voi. Tulee raja, jolloin täytyy antaa periaatteen mennä. Pakko ja hätä ei tunne lakia, ei periaatetta eikä aina etiikkaakaan — kamalaa kylläkin. Meitä pakotettiin tähän. Me hankimme ensin asestettua järjestysjoukkoa, josta olojen pakosta syntyi sotajoukko. Meillä ei ollut yhtä ainoata kivääriä ennen kuin venäläiset kiväärit suomalaisten käsissä alkoivat paukkua nurkissamme. Meidän syymme rauhanystävinä on siis se, että hankimme niitä liika myöhään. Olimme liika naiveja uskoessamme kaikkien suomalaisten rauhanystävällisiin vaistoihin ja traditsioneihin. Jos meillä olisi heti ollut kättä pitempää, jolla olisimme voineet imponeerata myöskin Venäläisiin, olisi meillä nyt rauha. Nyt on meillä sota, ja rauhanerakkojenkin täytyy myöntää sen välttämättömyys tässä tapauksessa. Vielä kerran saa puhdas periaate istua ja värjöttää kuin viluinen lintu yöpuullaan. Kuinka pitkäksi mahtaneekaan tämä yö tulla?
*
Mannerheimin täytyy voittaa.
Tämä sota on — niinkuin ennenkin olen sanonut — sotaa myöskin Venäjää vastaan, pohjaltaan ehkä oikeastaan juuri sitä. Ensimmäiset sotatoimenpiteet Pohjanmaalla näyttävät kohdistuneen venäläisiä vastaan. Mutta virallisesti se on sotaa omia ryöstäjiä vastaan ja siis sisällinen sota.
Asema on mutkallinen, ja käy siksi yhä enemmän, jos Saksa ja Venäjä eivät tee rauhaa ja heidän sotansa jatkuu. Kuinka silloin on suhtauduttava vangittuihin venäläisiin, joilta on riisuttu aseet?
Tosin me olemme nyt neutraali maa, jolla on oikeus riisua aseet sen alueelle joutuneilta. Mutta toisaalta on venäläisten rintama täällä syntynyt ennen meidän itsenäisyyttämme ja vaikea on kieltää heitä sitä sellaisena edelleen pitämästä, varsinkin jos Saksakin rikkoisi meidän "puolueettomuutemme". Se kai voi helposti vielä tapahtuakin, joskaan ei Torniossa ja Vaasassa, niin ainakin etelässä. Ainakin laivaston kimppuun Saksa voi hyökätä ja silloin voi Venäjä vaatia itselleen toimintavapautta Suomessa ja väkensä vapauttamista ja aseiden takaisin saamista. Causa belli on olemassa, ellei siihen suostuta. Suomen sodan Venäjää vastaan täytyisi puhjeta, jos Venäjä voisi ja tahtoisi. Meidän asemamme olisi ylen arveluttava, kun vielä punakaartilaiset ovat vihollisen puolella. Silloin eivät venäläiset auttaisi suomalaisia tovereitaan sosiaalisen vallankumouksen aikaansaamiseksi, vaan suomalaiset toverit auttaisivat venäläisiä Suomen uudelleen valloittamiseksi.
Jos venäläiset ja punakaartilaiset voittaisivat — niinkuin näyttää käyvän Ukrainassa ja Donilla — kuinka sitten muodostuisi maan kohtalo valtiollisesti? Niinkö, että venäläiset jäisivät hallitsemaan meitä punakaartin ja oman väkensä avulla, vaiko niin, että venäläiset jättäisivät maan hallinnon punakaartille, asettamalla tietysti jonkun komissaarin valvomaan Venäjän (vallankumouksen) etuja. Siis oltaisiin uudelleen joko Bobrikoffin ja Seynin ajoissa tai parhaimmassa tapauksessa Porvoon valtiopäiväin jälkeisessä, jolloin maata hallitsi keisari ja virkamiehistö. Manner-Tokoi-Sirola-senaatti kai saisi kummassakin tapauksessa hoitaa maan asioita, kunnes toisin määrättäisiin. Meillä oli jo kerran "sapelisenaatti", joksi sosialistit mielellään nimittävät Seynin senaattia; nyt olisi meillä Mannerin "pistinsenaatti", jota kai toisaalta tultaisiin sanomaan "lahtarisenaatiksi".