Helsingissä, 1 p:nä kesäk. 1918.
Juhani Aho.
Sunnuntaina. 27 p:nä tammikuuta.
Uudenlaista isänmaallisuutta.
Tänään oli tämän kirjoittajalta "Helsingin Sanomissa" näin kuuluva kirjoitus:
Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu, kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka uudenlaista valtiollista ajattelua.
Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.
Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu — niin pian kuin suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa suoritettavat omin voimin — jotakin sentapaista lausahtivat sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että veri sittenkin oli vettä sakeampi.
Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin, jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä, itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.
Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä, kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula, heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi, kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin — noin vain kaikkein lievimmin sanoen.