Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni vallan varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään, harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä; että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen, että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme — myöskin omasta itsestään.
Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri, kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava, olenko liikaa?" — silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli, elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä olet liikaa. Leipä loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja … olet sanonut tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme, tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä, saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä … niinpähän niinkin, kuomaseni … kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä … koetan hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" — "Niin, ky-kyllä minä —"
Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi ehkä sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja vieras olisi ehkä lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän poistettavaksemme.
Mutta nyt on käynytkin kokonaan toisin. Kun venäläinen toveri kysyi suomalaiselta toveriltaan, onko lähdettävä, vastasivat nämä, toveri Sirola ensin ja sitten koko sos.-dem. puolueneuvosto: "Elkää pitäkö kiirettä. Teidän pois kiirehtimisenne on vain asestetun porvariston vastavallankumouksellista provokatsionia. Teidän on jäätävä tänne uhatun köyhälistömme turvaksi. On luonnollista, että täälläolonne aikana edistyneempinä yhä agiteeraatte meidän takapajuisten suomalaisten keskuudessa. Jääkää siis vain tänne ainakin siksi, kunnes rauha on solmittu. Teidän olonne on tarpeen vallankumouksellisen Pietarin suojelemiseksi jonkun imperialistisen hallituksen hyökkäyksiä vastaan. Elintarvepulankin uhalla!"
Mitä tämä vastaus oikein tietää?
Se tietää, että täällä voidaan yhä edelleenkin tarvita venäläisten apua suomalaisille suomalaisia vastaan — tämä on kyllä vain toveri Sirolan yksityinen mielipide, mutta en luule, että tuo omena on pudonnut kauaskaan itse puusta. Se ei ole siis enää punakaartilainen, joka juoksee kasarmiin hakemaan aseellista apua, vaan kansanedustaja ja yksi puolueensa johtomiehiä, joka sen lisäksi vielä toivoo henkistäkin tukea täkäläisiltä sotamiehillä ja matruuseilta kansansa valtiolliseksi valistamiseksi. Se sisältää vielä sen, että Pietaria on täältä päin suojeltava sikäläisen ja samalla tietysti täkäläisenkin yhteiskunnallisen vallankumouksen tukemiseksi ja edelleen kehittämiseksi. Vielä sisältää se sen mahdollisuuden, että tätä apua voidaan pyytää tai tarjottaessa ottaa vastaan toistekin, rauhan tehtyäkin, milloin vain täällä huhutaan tai siellä hoilaistaan.
Edelleen sisältyy siihen se, että tosiasiallisesti puolueettoman Suomen tasavallan, jonka Saksaa vastaan sotiva Ranskakin, tietystikin sen täydellistä puolueettomuutta edellyttäen, on tunnustanut itsenäiseksi valtioksi, on ylläpidettävä taistelumahdollisuuksia Venäjän ja sen vihollisen välillä, jopa niitä mahdollisuuksia tarjottavakin suomalla maan joutua taistelutantereeksi. Sellaisen tilanteen jatkumisen suotavuudestahan on vain yksi askel siihen, että, niinkuin eräs edusmies suoraan muuten lupasikin, vallankumouksellisen Pietarin puolustamiseksi täältä tarjotaan pietarilaisille helsinkiläistä aktiivistakin apua, yksin Ruotsiakin vastaan.
Se on kaikki tämä suomalais-kansalliselta ja isänmaallis-itsenäiseltä kannalta katsoen siihen määrin kamalaa ja katalaa ja turmiollisuudessaan kauas kantavaa uutta oppia, että ne anarkistiset teoriat, jotka käytäntöön saatettuina ovat johtaneet viimeksi Viipurin tapahtumiin, siihen nähden tuntuvat tuiki viattomilta.
Tämän valtioviisauden mukaisesti maamme kohtaloita johtaen ja sen politiikkaa suunnaten ja tuon politiikan saavutuksia odotellen meidän siis olisi jätettävä täkäläisten venäläisten varaan, jokaisen yksityisen kasarmin varaan — sillä myöntäväthän he itsekin kurittomuutensa — milloin he itse katsovat ajan tulleen täältä poistua, s.o. milloin heidän mielestään ei vaara enää uhkaa Pietaria; siihen saakka, kunnes rauha joskus on saatu solmituksi, kenties kuukausien, ehkä vasta vuosien taa — sillä johan siellä taas sotasapeliakin kalkutellaan — ja kunnes sekakomitea on saanut miljaardipesän selvitetyksi. Ja ehkä vielä kauemmaksikin, sillä uhkaako vallankumouksellista Pietaria vaara vain jonkun imperialistisen ulkovallan puolelta? Eikö sitä uhkaa vaara itsestään Venäjältäkin ja eikö sen uhan, ja juuri sen, kestäessä sotaväki Suomessa halua jäädä tänne sen suojaksi? Milloin lakkaa sen vaaran uhka?
Tuota kaukaista lähtöhetkeä odottaessa täällä jokainen lapsi, joka itkee maitoa, jokainen äiti, joka värisee vilusta ja pyörtyy leipä- ja lihajonossa, saa tehdä työtä elättääkseen niitä, jotka täältä käsin ylläpitävät Venäjän nykyistä hallitusta ja sen vallankumousta ja ovat samana tukena meikäläisen punakaartilaishirmuvallan jatkumiselle, kuin ovat olleet sen syntymiselle. Vieläkö meidän pitää niellä tämä malja, suorittaa siitäkin sotavero? Eikö jo riittänyt uhriveromme maailmansodan molokille? Vieläkö täällä täytyy uhrata Venäjän sisällisen sodan alttarille?