Ikävä kyllä kävi aseistautuminen hitaasti. Käsitykseni on, että jos olisimme ennättäneet aseistautua edes yhtä rintaa lahtarien kanssa, ei ehkä tätä sotaa olisi syttynytkään. Ne olisivat taipuneet tyydyttäviin uudistuksiin ja kansamme olisi säästynyt sisällissodan hävityksiltä. Mutta, vielä kerran: ikävä kyllä, emme voineet saada riittävästi aseita. Pietarissa kukkoili Kerenski. Sitä totteli suuri osa sotaväkeä ja enimmäkseen vain rahalla ostaen saimme aseen tapaisia — jos saimme ollenkaan. Porvarit sen sijaan saivat niitä mistä lienevät saaneetkaan. Saksasta, Ruotsista, Venäjältäkin, jopa täkäläisiltä upseereilta ja pimeiltä sotilailta ostaen.
Huolestuneina ja kasvavalla kiukulla katselimme niiden röyhkeilyä. Palavasti odotimme käännettä, joka meille antaisi turvaa niiden teurastaja-aikeita vastaan. Odotimme, odotimme. Jo tuli marraskuun vallankumous Venäjällä ja sen heikko heijastus meillä: suurlakko. Muistathan, kuinka silloin kirosimme sitä, ettei menty pitemmälle. Raskaasti arvostelimme puolueemme luottamushenkilöitä. Voimme vieläkin sitä asiaa arvostellen ajatella. Mutta historia vasta ratkaisee, olisiko silloin ollut parempi kuin nyt. Ymmärrän kyllä esitetyt syyt: meillä varsin vähän aseita, puolueemme keskuudessa ei sellaisen toiminnan välttämättömyys vielä selvinnyt — ja yhtä ja toista muuta.
Mutta mitä siitä enää. Asiat ovat niinkuin ovat. Sen olen materialistisen historiankäsityksen koulussa oppinut. Pääasia on, että Suomen työväelle, koko puolueemme laajoille joukoille, toki sen jälkeen kävi selväksi yksi suuri totuus, se että nyt on edessä ratkaiseva ottelu. Porvaristo tahtoo hinnalla millä tahansa masentaa työväen liikkeen. Se tahtoo maamme valtiollisesta itsenäisyydestä tehdä rahamyllyn, joka kulassivoitot kymmenen-, satakertaisiksi kohottaa. Talonpojillekin se uskotteli kultaista tulevaisuutta voikauppojen kautta. Sen tiellä oli vain sosialidemokratia. Hinnalla millä tahansa oli se lyötävä maahan.
Vasta suurlakon jälkeen selvisi kaikille Suomen porvarien verenkarvainen sisu. Niiden lehdet purkivat sappea ja valoivat myrkkyä. Kostoa, kostoa, kostoa! Niin ne huusivat. Sama, vaikka hienompaan muotoon pukeutuneena, oli sävy niiden edustajapuheissa. Muistathan, veljeni, kuinka eduskunnan lehterillä ilta- ja yökausia istuen kiroilimme kuunnellessamme niiden tekopyhää julkeutta. "Järjestyksen" nimessä ne julistivat aikovansa lahtarikaartit laillistuttaa — ja olivathan ne jo sen salassa tehneetkin. Ja meidän kaartimme ne sanoivat muka "laittomina" hajoittavansa.
Asema kävi selväksi. Kysymys oli vain ajasta. Jännitys kasvoi. Koetimme kiireisesti saada varustuksemme kuntoon. Mutta sittenkin, kuten kai aina, tuli taistelu yllättävänä vyörynä yllemme. Lahtarit lähtivät liikkeelle ja meidän täytyi iskeä.
Ja sinä olet nyt rintamalla! Sinä, anti-militaristi ja lempeäluontoinen nuorukainen, sinä vuodatat verta ja uhraat veresi työväen asian puolesta. Minä kadehdin sinua. — Sinä voit arvostella ankarastikin meitä, konttorien kirjoittajia, ettemme tee enemmän hyväksesi, eikä vain sinun, henkesi uhraavan veljesi, mieskohtaiseksi hyväksi, vaan asiamme hyväksi. En kadehdi sinun kärsimyksiäsi, sillä olen ihminen. Sinä sen sijaan voit kadehtia minun lämmitettyä huonettani. Kun sanoin kadehtivani sinua, tarkoitin sitä, että tahtoisin mieluummin antaa henkeni kentällä, kuin kantaa ajatusta, että ehkä emme tee kyllin voimaperäistä työtä täällä.
Minä virkamiehenä! Ajattele, kuinka naurettavaa! Minä, runollinen sielu, jolle korkeat paperipinkat ovat tuiki vastenmieliset, minä istun nyt viheriäverkaisen pöydän ääressä, vanhojen kirjain ja tomuisten asiakirjakaappien keskellä! Mutta, herran kiitos, ne vanhat kirjat ja paperit saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Emme ole tulleet tänne niitä käännelleiden byrokraattien koneellista työtä matkimaan. Me olemme luomassa uutta. Meidän täytyy, kuten sanottu, pitää huolta selkäpuolen järjestämisestä. Työt on saatava käyntiin, liikenne pidettävä kunnossa, työväen valta siviilihallinnossa vakiinnutettava, kansalle ja armeijalle saatava leipää ja taisteluvälineitä. Kaikki tuo on tehtävä tai on edessä turmio. Siksi käy kuumeinen työ kanslioissa, siksi täytyy meidän pelata byrokraattia ja siksi istun nyt täällä, tappelen kynälläni sekä puhelimen ääressä. Ja samalla kuvittelen joukkojamme huurteisissa metsissä vaanivien lahtarisissien luodeille alttiina.
On aamuyö. Täytyy vetäytyä muutamaksi tunniksi tuohon sohvalle, jotta pää olisi taas aamulla selkeänä. Olen aatoksissa luonasi ja — ehkä vielä taistelen rinnallasikin!
Tervehdä tovereitasi.
*