Tämä on merkillistä. En tahdo saada sitä päähäni, että sinä olet sotilas ja minä virkamies. Joka aamu, kun havahdan virastohuoneen sohvalla, hierasen silmiäni ja kysyn itseltäni: mitä minä täällä teen? — Mutta sitten muistan sinut ja teidät kaikki, tuhannet toverimme siellä pakkasen kynsissä Pohjolan hangilla, ja heti selviää minulle tehtäväni: olen sen koneiston palveluksessa, jonka on vastattava "selkäpuolen järjestämisestä". Kavahdan pystyyn ja käyn käsiksi papereihin, joilla saan valuttaa mustetta teidän vuodattaessa vertanne valkohangille. —
— — — Kun tuntuu olevan hetken rauha yön tunneilla, pistän paperille joitakin mietteitä, joita aivoissani kuumeisina pyörii.
Kummallinen on tämä kumous. Ei osannut sitä tuollaiseksi kuvitella. Kuvauksissa, joita luimme, oli etualalla suuret mielenosoitukset, valtavat kansanjoukot, katusulut, taistelu poliiseja ja sotaväkeä vastaan, muutaman vuorokauden hurja temmellys ja sitten ratkaisu: voitto tai tappio. Nyt ei ole niin. Miksi? Siksi, että se temppu suoritettiin meidänkin puolestamme Pietarissa jo lähes vuosi sitten ja silloin keskeneräiseksi jäänyttä kumousta korjattiin jonkun kerran kesällä, kunnes sitten marraskuun vallankumous loi bolshevikitoveriemme johdolla työväen vallankäytön.
Muistathan, kuinka sydäntämme sykähdytti viime kevättalvella tulleet tiedot, että kukistettu oli verisen tsaarin valta. Salamana iski silloin mieleemme, molempien mieleen yhtaikaa: entä meillä? Mitä teemme me? Onhan niin paljon kumottavaa täälläkin! — Tuo ajatus mielessä syöksyimme tuhansin tovereinemme työpaikasta kadulle ja Siltasaarta kohti ohjasimme askeleemme. Lähdimme tunnussanaa hakemaan.
Muistathan, että meitä kohtasi pettymys. Meille ei osoitettu välittömästi kumottavaa. Sen sijaan, kuten niin monesti ennenkin, saimme hyväksyä joukon ponsia. Kyllä ne vaatimukset, sen myönsimme, oikeita olivat: valtiollinen kansanvalta, kunnallinen äänioikeus, torpparien vapautus, työväen lait, vanhuudenvakuutus! Ja kyllähän me senkin ymmärsimme, että kun kerran oli kokoontumassa eduskunta, jossa oli sosialistinen enemmistö, niin olisihan hyvä, jos voisi tehdä vallankumouksellisia päätöksiä muodon puolesta ihan laillisesti! Alistuisivat vastustajammekin helpommin, sanottiin. Lienee totta, mutta kyllä minä sydämestäni yhdyin sen vanhan työtoverin hartaaseen kiroukseen, että "olisi nyt edes ajettu ne valtuusherrat ulos." — Olisi tosiaankin sietänyt.
Mutta saimmehan toki jotain tyydytystä mekin. Saimme tapella itsellemme 8 tunnin työpäivän, saimme olla mukana valtavissa mielenosoituksissa ja poistimme poliisin. Tämä "reformi" tuntui silloin minusta aika lailla mitättömältä, mutta nyt ymmärrän, kuinka tärkeä se temppu oli. Olihan poikki se porvarien palvelussapeli. Ja olihan meidän poikia tutustumassa siihen koneistoon, jonka langoissa koko suurkaupunki on — aika tarpeellinen asia nyt.
Mutta mitäpä minä sinulle historiaa latelemaan rupean. Voithan ajatuksissani itsekin kerrata viime kesän tapahtumat: eduskuntaenemmistömme taistelun porvarien matalaa jarrutusta ja Kerenskin hallituksen kierouksia vastaan; suuret mielenosoitukset, joilla ajettiin eduskunnassa läpi kunnallinen äänioikeus ja 8 tunnin laki; valtalain hyväksyminen ja eduskuntamme hajoitus. — Ja silloin, kuten hyvin muistanet, meille alkoi vasta selvitä, mitä vallankumous todella vaatii. Meidän vaistomme sanoi, että nyt on jotain tehtävä tai nylkevät porvarit meidän selkänahkamme lopultakin — eivät tietenkään itse sitä nylkytyön likaisinta osaa viitsi suorittaa, vaan palkkaavat sitä varten lahtareita! Meidän vaistomme, proletaarinen tuntomme sanoi, että taistelua on nyt jyrkennettävä. — Mutta onko se sosialidemokraattista? kysyttiin. Meillä oli taikainen kunnioitus tuota sanaa kohtaan. Olihan sen nimessä meille, työn uuvuttamille raatajille, auennut aatteiden ja ihanteiden taivas. Se oppi oli antanut käsiimme elämän ymmärtämyksen avaimen. Historian porvarisvalheet paljastuivat, luonnon ihmeet selkenivät ja kapitalismin ovela riistokoneisto oli alastomana edessämme. Ei ollut sitä kysymystä, johon emme oli sosialidemokratialta vastausta saaneet. Ja vaikka eivät kirjamme yksityiskohtaista opastusta joka asiaan antaneetkaan, niin antoivat lehtemme lisää ja oma järki sanoi loput.
Nyt me kysyimme siltä rakkaaksi käyneeltä sosialidemokratialtamme: eikö ole meillä muuta pelastusta miekkojaan hiovia lahtareita vastaan kuin ammattiyhdistysten aseettomat järjestöt, järjestöjen kokoukset ja mielenosoitukset sekä edustajaimme sanasota porvarien parlamentissa? Meillä oli, kuten muistat, tovereita, jotka sanoivat, että siinä se on kaikki. Vakuuttivat vielä, että se riittää, ja kielsivät "hosumasta" ja "haaveilemasta".
Mutta me emme uskoneet niitä. Parempi tuntomme sanoi, että niin ei voi olla. Ja me otimme esille kirjamme. Tutkimme Kautskya: "Tie valtaan", "Yhteiskunnallinen vallankumous", luimme Marxin puheita ja suomennoksia venäläisten tovereitten artikkeleista. Ja meille valkeni vallankumouksellinen sosialidemokratia! Me ymmärsimme "laillisen" taistelun merkityksen, mutta me näimme myös sen rajat. Me saimme vahvistuksen oman vaistomme äänelle, joka sanoi, että aseistettu vastustaja on vain aseilla masennettavissa. Me totesimme, että vallankumouksen saavutusten takaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä työtä tekevän kansan aseistaminen kaiken varalta.
Ja me liityimme kaartiin. Kuinka minua naurattaakaan porvarien puheet, että me kaartilaiset muka olisimme olleet innostuneita (!) sotilaallisiin harjoituksiin ja sotalaitokseen! Me, sodan viholliset, jyrkät antimilitaristit, aseitten riisumisen vaatijat, mekö olisimme niitä himoinneet? Hyi semmoisen ajattelijoillekin. Eikä ne harjoitukset meitä miellyttäneet. Muistat, kuinka niitä väliin kiroilimme. Mutta me ymmärsimme, että jos missä, niin tarvitaan sotilaallisessa toimensa järjestystä ja kuria. Siksi alistuimme harjoituksiin.