Historia hyväksyy työväen vallankumouksen kuitenkin eräällä ehdolla, sillä, että se voi hyväksyä sen tavan, millä asestettu työväki panee sen toimeen. "Sinun toiminnastasi se riippuu yksinomaan, toveri, joka kivääriä kannat", huudahtaa Mäkelin ja asettaa hänet jalustalle semmoisena kuin hän soisi hänen olevan.
Punakaartilaisen tulee Yrjö Mäkelinin hahmottelemana olla 1) valiomiehen, kaikista alhaisista vaistoista vapaan henkilön ja moraalisesti korkealle kehittyneen yksilön; 2) siveellisiltä ominaisuuksiltaan paljoa etevämmän vastustajaansa, jos hän mielii tämän todella ja lopullisesti voittaa; 3) ei kostonhaluisen; 4) toverikuria pyhänä pitävän; 5) lujan ja järkähtämättömän niitä kohtaan, jotka uhkaavat työläisten elämisen oikeutta, j.n.e., mutta 6) lempeän ja oikeudenmukaisen kaikkia niitä kohtaan, jotka tahtovat pysyä syrjässä tästä nyt syttyneestä taistelusta. Hänen tulee toimia niin, että sotajalalle nousemista kauhistuneetkin ovat lopulta pakotetut tunnustamaan, että hän on 7) jalo ja ylevämielinen, oikeudentuntoinen ja ritarillinen. Hänen, vallankumouksen sotilaan, on pyrittävä siihen, että ase työläisen kädessä ei ole sorron välikappale, vaan kaikkien aseettomien turvaamisväline, hänen tulee suojella kaikkia työn luomia arvoja, pitää kurissa hylkyaineksia, joita niitäkin myönnetään olevan, mutta jotka (tietysti) ovat porvarillisen, kapitalistisen järjestyksen luomat.
Jos hän, punakaartilainen, on kaikkea tätä ja vielä vähän muutakin, jos hän kykenee säilyttämään puhtaana vallankumouksen punaisen lipun, silloin on tulevaisuus, lähinkin tulevaisuus heidän ja silloin "voidaan jokaisesta laukauksesta asettua vastuunalaiseksi historian jumalan ja kansainvälisen köyhälistön edessä."
Mutta ellei hän nyt olekaan sellainen eikä tule toimimaan niinkuin Y.M. toivoisi? Jos hän ei olekaan mikään valiomies, henkisesti ja siveellisesti vastustajaansa korkeammalla, jos hän on kostonhaluinen, kuriton, julma ja puolueellinen toisin ajattelevia kohtaan, epäritarillinen, aseettomien kauhu j.n.e., jos hän ei ole eikä hänestä tule kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi olla ja miksi tulla — kuinkas silloin käy sen asian, joka on pantu hänestä riippumaan? Y.M.:n resonemangin mukaan ei historian silloin tarvitse antaa sille hyväksymistään.
En olisi Yrjö Mäkelininä uskaltanut asettaa kaikkea tuon yhden kortin, punakaartilaisen korkeiden siveellisten avujen, varaan. Mutta uhkapeliähän tämä on ollut kaikki.
Niinkuin jo sanoin: olisin tietysti suomalaisena ylpeä, jos suomalainen punakaartilainenkin seisoisi aatteellisesti ja siveellisesti sillä jalustalla ja sitä taustaa vastaan, minkä Y.M. hänelle asettaa ja luo. Mutta jos hän olisikin sellainen, vaikka millainen — hän on virittänyt kansalaissodan, kulkee ja taistelee venäläisen riveissä, kylki kyljessä kiinni maansa peri- ja verivihollisen kanssa, kantaa nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan, saattaa sen sanomattomaan turmioon ja hätään, turmelee oman asiansa, toimii tietämättään taantumuksen palveluksessa — vaikka hän olisi persoonallisesti pyhimys ja Herran enkeli, ei mikään historian jumala voi kruunata häntä sädekehällään, ainoastaan kietoa säälin ja surkuttelun kuolinliinan hänen, erehtyneen ja harhaanjohdetun, ympärille.
*
Virastoveli rintamaveljelle.
Leikkaan ja liitän tähän päiväkirjaani seuraavan, erään "Veljesi virastossa" kirjoittaman "Kirjeen kaartilaistoverille", joka hyvin valaisee nuoren vallankumouksellisen, nähtävästi herkän ja runollisen "sielun" mielipiteitä ja mielentilaa. Se on nähtävästi vilpitön esitys ilman varsinaista vääristelyä ja agitatsiotarkoitusta. Semmoisena sillä on melkoinen psykoloogisen asiakirjan arvo. Siitä näkyy m.m. mikä suuri merkitys varsinkin nuorten kumouksellisen mielialan kehittymisessä oli sillä aina toistetulla ja uskonkappaleeksi käyneellä valheella, että ne olivat porvarilliset, jotka alottivat ja että aseihin tarttuminen oli muka välttämätöntä itsepuolustusta.
Kunnon veli!