Toverini katsoi minuun hetken aikaa toinen silmä sirrallaan ja virkkoi:

— Täällä on sitten mitalin toinen puoli. Seuraavassa on esitys siitä, miten toisella puolella menetellään:

Nälkiintyneille ihmisille, vaimoille ja lapsille ovat he jakaneet omista vähistä eväistään leipäpalasen, auttaneet asukkaita palaamaan asuinsijoilleen, joilta he ovat vainoa pakoon lähteneet. Sellainen menettely on kaiken kiitoksen arvoista ja osoittaa se, että he… ovat säilyttäneet kalliin avun, inhimillisyyden tunteen… Sen tunteminen on opettanut heitä avuttomia auttamaan ja oikeutta tekemään. — Mutta vielä toisestakin syystä on tällä menettelyllä kaikkea tunnustusta ansaitseva puolensa, sillä nimittäin, että tuotantolähteitä, olivatpa ne maita, tehtaita tai mitä muita laitoksia tahansa, ei ole hävitettävä, vaan mitä tarkimmin suojattava ja saatettava ne käyntiin ja niiden kautta saatava luoduksi tärkeitä taloudellisia arvoja. Tämä varsinkin elintarvetuotannon alalla on monin verroin tärkeätä, että näin menetellään, sillä tottakai me aiomme elää vielä kansalaissodan jälkeenkin ja elää entistä paremmin… Mutta näin ei suinkaan tapahdu, jos tuotantolähteet hävitetään tai turmellaan. Käyntiin ne on saatava ja paljoa paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita. Tähänastinen kokemus onkin osoittanut, että he tässä suojelustehtävässäkin ovat onnistuneet sillä tavalla, että ovat ripeästi ja rohkeasti etenemällä saaneet estetyksi toisten katalat hävitysaikeet. Rosvojen on ollut monasti suin päin paettava pahateostaan ja sillä tavalla ovat rauhalliset maalaiset säästyneet hävitykseltä ja roistontöiltä. Maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa on säilynyt. Ja varmaa on, että tämä menettely saa aina täyden tunnustuksen, jota vastoin toisten inhat konnuudet tulevat kaikki vähänkin ajattelevat kansalaiset tuomitsemaan.

Koskaan ei mikään vihollinen liene tässä maassa sellaista taloudellista tuhoa aikaan saanut. Mutta tämä kaikki innostakoon meitä kaikkia ponnistamaan voimiamme, että moisista yhteiskunnan vihollisista päästäisiin ikiajoiksi rauhaan. Saataisiin rauhassa kehitellä ja kasvatella yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja tällä nurkalla sellaisiksi, että kansa olisi oloihinsa tyytyväinen.

Kysyin, mikä lehti se oli ja miten hän oli saanut sen käsiinsä.
Toverini ojensi minulle leikkeleen. Se oli tämänpäiväisestä
"Työmiehestä".

— Se, mitä sinä luulet sanotuksi punaisista, on sanottu valkoisista ja päinvastoin. Ne ovat valkoiset, jotka vievät karjan ja ryöstävät siemenviljan, ja punakaartilaiset ne, joille maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa säilyy.

*

Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.

Olemmehan jo hiukan alkaneet kuulla, miten siellä punaiset sotaa käyvät, millaiset ovat heidän sotalakinsa, miten he kohtelevat aseettomia ja vankeja, miten ryöstävät, polttavat, surmaavat, telottavat ja kiduttavat. Ja me tietysti saamme tietoomme vain murto-osan siitä, mitä tehdään ja tapahtuu. Kaikessa tapauksessa alkaa meillä olla jotenkin selvä kuva siitä tyypistä, joka on nähty ja tunnettu perikuvallisen punakaartilaisen nimellä. Semmoiseksi, kuin miksi hän on osoittautunut, emme olisi häntä toivoneet mekään, jotka olemme hänen vihollisensa. Sen kansan vuoksi, johon kuulumme, olisimme suoneet hänet toisenlaiseksi. Niin olisivat nähtävästi suoneet johtajatkin. Heille on tyypillinen punakaartilainen nähtävästi ollut katkera pettymys. Aatteen sotilas ei kaikesta päättäen vastaa ihannetta, minkä heikäläiset idealistit ovat tahtoneet hänestä itselleen luoda. Yksi näistä idealisteista on nähtävästi Yrjö Mäkelin. Hän tekee nyt kaikki voitavansa vielä viime hetkessä puhaltaakseen miehiin oman paremman henkensä. Hänellä on tänäisessä "Tiedonantajassa" kirjoitus "Aseellinen mies", jossa hän ottaa esittääkseen kapinan ja kapinasotilaan mallikuvan ylhäiseltä, miltei akateemiselta juhlapuhujakannalta. Hän maalaa meille molemmat oman paatoksensa väreillä.

Tausta, jota vastaan hänen ihannemiehensä asetetaan seisomaan, on kylläkin komea. Hän on jo kauan ollut selvillä siitä, että työläiset kautta maan tulisivat vaihtamaan työaseensa kivääreihin. Oli valittavana vain joko alistettu asema tai nouseminen vastarintaan. Ja Suomen työväki valitsi yksimielisesti jälkimäisen vaihtoehdon. Hän on varma siitä, että historia on hyväksyvä tämän Suomen työväen menettelyn. Historia hyväksyy aina välttämättömyyden, ja tämä jos mikään oli välttämätöntä.