Kuulen automobiilin porhaltavan ikkunani ohitse. Mihin pysähtynee, kenet vienee? Kuuluu laukaus meren jäältä. Joku kaupunkiin tai täältä pois pyrkiväkö siellä sai surmansa?
Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.
Muuan päivä.
Päiväni kuluvat jotakuinkin tähän tapaan, ja samoin luultavasti hyvin monen muun. Heti herättyäni menen ulos saadakseni käsiini "Tiedonantajan". Kun on tottunut saamaan aamulla sanomalehtensä, täytyy se olla, kunhan on. Sen saan Eiran kulmasta, raitioteiden risteyksestä, missä värisevä poika kuuluttaa sitä haikean surullisella äänellä. Ei ole siinä mitään vallankumouksen riemua, ei edes tavallista sanomalehtipojan tyrkyttelyintoa. Joka aamu odotan, etten enää saisi lehteä; se olisi merkki siitä, että jotain on mennyt epäkuntoon; joskus on poika poissa, mutta löytyy tavallisesti jo Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmasta. Vallankumous siis jatkuu.
Avaan lehden ja silmäilen otsakkeita, varsinkin sotatietoja. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, niinkuin yleensä ei suuren sodankaan sähkösanomista. Omituista muuten, kuinka vähän tätä nykyä välittää siitä, mitä suurilla rintamilla tapahtuu. Varsinkin nyt, kun itäisellä rintamalla ei enää taistella. Yhtä ja toista voi kuitenkin lukea rivien välistä. Tehotakseen täytyy valheellisissakin tiedonannoissa olla jotain totta, ainakin siteeksi. Eikä ole niin viisasta valehtelijaa, että hän voisi yhtämittaa johdonmukaisesti valehdella. Vaikka ne eivät puhukaan tappioistaan, eivät ne myöskään voi lakkaamatta tiedottaa olemattomista voitoistaan.
Lehden saatuani palaan kotiin ja luen sen alusta loppuun kaikkine ilmoituksineen ja kuulutuksineen ja teen niistä lyhyitä merkintöjä laajentaakseni niitä sitten illan tullen, jolloin on hyvää aikaa, kun ei saa liikkua ulkona. Olisi nyt aikaa totisempaankin kirjalliseen työhön, mutta mieli on näissä niin kiinni, ettei voi tehdä mitään luovaa työtä, irrottautua mihinkään mielikuvitukselliseen. Ainoastaan koneellinen työ sujuu, minkä sujuu. Muiden laita näyttää olevan sama. Tapasin tiedemiehen, joka ei sanonut osaavansa muuta kuin tehdä merkintöjä ja muistiinpanoja kirjallisuudesta.
Päivät menevät sitten suurimmaksi osaksi käynteihin tuttavien luona. En ole koskaan juossut niin paljon kylää kuin tätä nykyä. Valitsen milloin minkin tuttavan "uhrikseni". Liikun enimmäkseen omassa kaupunginosassa ja välttelen keskikaupunkia ja pääkatuja. Ihmiset tietävät yleensä verrattain vähän semmoista, jota voisi pitää täysin varmana. Huhuja tietysti on liikkeessä mitä hurjimpia, melkein aina meille porvareille edullisia, jotka sitten osoittautuvat perättömiksi ja ovat tuottaneet vain pettymystä. Silkkipaperisanomat, "Vapaat Sanat", ovat sentään jotenkin luotettavia. Tavallisesti ovat niiden tiedot ehtineet levitä jo suullisesti. Ne tulevat iltahämyssä pudoten kirjelaatikkoon ties mistä. Levittäjät eivät kuulu tietävän toisistaan eivätkä monistuspaikoista, joita nähtävästi on useampia. Seuraavana aamuna, joskus samana iltana, vien jo saamani johonkin toiseen paikkaan, jossa ne kiertävät perheestä perheeseen. Lehtisiä tulee kahdenlaisia: "Vapaat Sanat" ja eräs toinen julkaisu, jossa etupäässä selostetaan venäläisten lehtien tietoja. Näitä saa ihme kyllä ostaa, vaikkeivät tiedot suinkaan aina ole vallankumoukselle ystävällisiä. Itäänpäin ei näy olevan sensuuria, ennenkuin Valkoset sen panevat toimeen. Niin pian kuin venäläiset lehdet eivät saavu, on se kai merkki siitä, että yhteys on katkaistu. Toistaiseksi ne ikävä kyllä nekin saapuvat säännöllisesti.
Illalla tulee sitten "Työmies". On melkein fyysillisesti vastenmielistä ottaa se käteensäkään. Kysyn usein itseltäni:
Kuinka on mahdollista tietoisesti, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, lakkaamatta pääkirjoituksissa, alakerroissa, uutisissa, valehdella ja vääristellä, peittää ja pimittää? Miten jaksavat ihmisten aivot alinomaa pysyä vihan vireessä, niin ettei edes oman henkensä virkistykseksi joskuskaan sano tunnustuksen, ymmärtämyksen ja sovinnollisuuden sanaa vihollisesta? Semmoinen "sisu" on minulle sielullinen arvoitus.
Joskus täytyy irtautua tästä kaikesta ja koettaa lukemalla saada viedyksi ajatuksensa muuanne. Olen m.m. lukenut Romain Rollandin Jean Christophea. Nyt vasta oikein ymmärrän, mikä verraton ystävä on hyvä kirja, joka niinkuin sairaanhoitaja varovasti kulettaa potilasta sairaalan puutarhassa, häntä kainalosta tukien ja osoitellen näköaloja tuolla tuonnempana. Tämä teos on kyllä pitkä, mutta kun ei se vain loppuisi ennen kuin tämä kapina.