Hyvä uni kestää hetken, sitten herää taas tähän pahaan todellisuuteen. Täytyisi koettaa keksiä itselleen jotain käsityötä. Otin kalastusvehkeeni esille ryhtyäkseni niitä korjailemaan. Ei ollut tarmoa siihenkään, avasin laatikon kannen ja painoin kiinni. Mistä minä tiedän, tulenko niitä enää tarvitsemaan, perhojani ja uistimiani?
Ilta kuluu miten kuten, enimmäkseen näitä yksitoikkoisia mietteitä paperille pannessa.
Kiertomatkoillaan toisten luona tapaa siellä toisia, jotka liikkuvat samoilla asioilla, tuomassa ja hankkimassa tietoja ja niitä vertailemassa toisiinsa. Usein kuulee hauskoja, hullunkurisia juttuja punaisten hölmöläisyyksistä, mutta yhtä usein myöskin järkyttäviä ja jännittäviä kertomuksia murhista, kotitarkastuksista, pakoretkistä, vältetyistä vaaroista. Olen pannut merkille, kuinka vähän ihmiset purkavat tunteitaan, osoittavat kauhistustaan tai inhoaan, olkoonpa tapaus kuinka pöyristyttävä tahansa. Kuinka pian ihminen mukautuu ja jaksaa sulattaa melkein mitä tahansa! Oli ennen suuri tapaus, jos auto tai raitiovaunu ajoi jonkun kuoliaaksi. Nyt otetaan, ellei se koske lähintä tuttavapiiriä, tieto murhasta tavallisena kuolemantapauksena. Mutta kyllä kai viha ja kosto jää jäytämään ja puhkeamaan aikanaan. Hampaat pureutuvat yhteen. Tyyneyden takana on sitkeää päättäväisyyttä kestää loppuun asti. Meilläkin on paljon saksalaista "durchhalten"-henkeä. Kunhan olisi myöskin heidän "maulhalten"-henkeään — mutta siinä suhteessa emme ole saksalaisen hengen läpitunkemia. Jos punaisilla olisi tiedustelutoimi vähänkään järjestetty, kyllä porvarillisten hankkeet helposti olisivat heidän tiedossaan. On aivan uskomatonta, miten nimiäkin mainiten puhutaan toimihenkilöistä, asekätköistä, siellä ja siellä piilevistä senaattoreista, suojeluskuntalaisten varustuksista ja semmoisista. Ihmiset tekeytyvät pikkutärkeiksi, kehuvat itse toimillaan ja tiedoillaan toisten toimista.
Mutta yleensä on porvarillisten ryhti ja kuri ja solidaarisuus hyvä, Heissä piilee ominaisuuksia, pelottomuutta, päättäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, jotka tavallisina aikoina tuskin ollenkaan tulevat esiin. Suomen kansassa oleva teräs nähtävästi jalostuu ja karaistuu, luvaten hyvää.
Vähä väliä saa kuulla kertomuksia, kuinka tyynesti ja rauhallisesti ihmiset esiintyvät vaikeimmissakin tilanteissa. Niistä selvittyään kertovat he niistä lystimäisesti, hirtehishumoristisesti tai välinpitämättömästi, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, vaikka henki usein on vaappunut puukon kärellä. On jouduttu punaisten vangiksi ja heidän tuomioistuimensa eteen, on kohdeltu heitä ylpeästi ja halveksivasti, tehty heistä homeerista pilaa. Toiset ovat pyytäneet kotitarkastajia istumaan ja tarjonneet tupakkaa, jopa kahviakin, ja jutelleet ja pitäneet heille pitkiä esitelmiä tämän vallankumouksen järjettömyydestä. Kun kuolema on ollut edessä, ovat monet antaneet ampua itsensä silmää räpäyttämättä, armoa anomatta. Kun Thomén veljekset teloitettiin — on joku näkijä lausunut — kuolivat he kuin kuninkaat, seisoen jäykkinä kuin patsaat, ainoastaan ystävällisellä hymyllä toisiaan rohkaisten.
Mikä suunnaton aihevarasto tämä aika tuleville runoilijoille ja kirjailijoille jännittäviä tapauksia, kauniita ja draamallisesti järkyttäviä tapauksia! Kun täälläkin niin, mitä sitten rintamilla, kun sieltä kerran viestit vierivät. Mikä heikompiakin luonteita lujentavasti kasvattava merkitys tällä taistelulla ei ainoastaan nyt eläviin ja mukana oleviin, vaan myöskin vastaisiin polviin, jotka saavat siitä vaikutelmansa sitä kuvaavan kirjallisuuden valossa!
Enkä minä, jos muuten siihen kykenisinkin, kuitenkaan usko, että voisin tämän ajan sankaruuksia intomielin ylistää. Kuka voittaneekin, aina on se veli, joka veljeä vastaan taistelee, veli, joka veljen tuhoo. Ei ole kansalaissodasta, ei luokkasodasta ylevän ja ylentävän eepoksen aiheeksi.
Tässä ei sittenkään ole, ainakaan vielä näin läheltä katsoen, mitään traagillisesti suurta ja sovittavaa. Ei ymmärretä, ei kunnioiteta, ei säälitä vastustajaa. Ei nähdä toinen toisessa muuta kuin kapinoitsijoita, maanpettureja, roistoja, ryöväreitä, sortajia. Nyt vasta luokkaviha alkaakin. Nyt se kytee porvareissakin, jotka ennen ovat olleet siitä vapaammat. Suomen kansa on auttamattomasti halennut kahtia. En ole saanut — varsinkaan tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä molemmissa leireissä — juuri mitään vastakaikua yrityksilleni koettaa selittää, etsiä lieventäviä asianhaaroja, en tavannut mitään valkoisen ja punaisen intohimon välitunnetta, joka säälisi, ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Ei se tunne pääse itsessänikään kuin poikkeustiloissa vallalle, silloin vain, kun olen varma voitostamme. Viha ja katkeruus kihelmöi minussakin, niin pian kuin vähänkään epäilen, ettemme selviä tästä voittajina. Ainoastaan silloin huomaan voivani olla "jalomielinen", kun luulen itselläni olevan siihen varaa voittajana. Mutta voittajan jalomielisyyttä en ole koskaan voinut pitää minään eetillisesti ylevänä ominaisuutena.
*
Sotarunoudesta.