Perjantaina 8 p:nä maaliskuuta.
Meitä rohkaistaan.
Päät pystyyn!
Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta.
Jotain on tekeillä.
Punaisten puhelinpuheluja.
Vapauttaja saapuu.
Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.
Sovinnollisella mielellä.
Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut. Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.
Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista, mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä vähemmän rangaista.
Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle, varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella, heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen: "Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian", köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on semmoisenaan kaunista. Minunko täytyy pitää heitä vihamiehinä, kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja entistä kovempi kurjuus.
*
Kaunokirjailijat haaveilevat.
Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen, paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.