Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän, kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin. Meidän on jätettävä — tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä — _kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule, että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan, mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.

On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.

Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan alla — mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.

Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi
Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?

Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä, vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin, väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.

Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.

*

Vaikutelma Siltasaarelta,

Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita — tavattomasti alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta, hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata, jota se luulee rakentavansa.

*