*
En kernaasti uskoisi.
Tämmöisenä kiihkon aikana on yleistä, ehkä ymmärrettävääkin, että tahdotaan painaa villaisella kaikkia omia hairahduksia, jopa rikoksiakin. Me olemme enkeleitä, he ovat perkeleitä, he tekevät kaikkea mahdollista pahaa, me emme voi menetellä muutoin kuin niinkuin hyvä ja oikein on. Meidän puolellamme ei tahdota kuulla puhuttavankaan mistään meikäläisten tekemistä julmuuksista, kaikki sellainen on heidän lehtiensä keksimää valhetta. En ole niitä, jotka tahtovat painaa villasella, en usko että valkoiset ovat enkeleitä. Heidän seurakuntansa on kai sekin sekalaista niinkuin kaikki muutkin seurakunnat. Punaisten levittämissä jutuissa voi olla joissakin jotain perää. Vapauttaakseni itseni yksipuolisuuden syytöksestä panen tähän niistä muutamia; jo siksikin, että lehden lukijakunta ne uskoo tosiksi ja että ne luultavasti tulevat olemaan monen yllytyksen pohjana. Omasta puolestani en tietysti voi uskoa niitä, ennenkuin on varmoja todistuksia niistä tai samantapaisista. Mutta jos ne ovat osaksikaan tosia, olen yhtä ihannetta köyhempi. Jos se olisi siellä usein uudistuva ilmiö, olisin keppikerjäläinen.
"Työmies" kertoo:
Viime tiistaina oli Länsi-Pohjassa kahakkaa punakaartilaisten ja valkokaartilaisten välillä. Tällöin oli eräs punakaartilainen joutunut valkokaartilaisten vangiksi, mutta sittemmin päässyt vapaaksi. Hän on kertonut, että kun hän joutui valkokaartilaisten käsiin, olivat ne sitoneet hänen kätensä selän taakse ja alkaneet lyödä häntä kiväärillä päähän sekä lausuneet: "emme me sinua tapa, mutta kidutamme." Hänen tilansa on arveluttava. Eräältä punakaartilaiselta olivat valkokaartilaiset ryöstäneet 400 mk rahaa ja vaatteet.
Kokemäeltä lähti porilaisten edellä tiedustelumatkalle Lauttakylään kokemäkeläinen työmies Kalle Kantanen. Hän kuitenkin joutui lahtarien vangiksi. Lahtarit panivat hänet rautoihin ja pieksivät sitten uhriaan sekä muutoinkin rääkkäsivät mitä petomaisimmalla tavalla. Mutta silloin vasta saavutti heidän julmuutensa huippukohdan, kun he huomasivat porilaisten joukkojen tulon ja käsittivät jäävänsä näiden kanssa taistelussa alakynteen. Raudoissa oleva ja muutoinkin liikuntakyvyttömäksi saatettu vanki jätettiin erääseen toht. Engdahlin huoneeseen, jonka ovi pantiin kiinni ja sen päälle lippu, jonka mukaan huoneessa piti olla säilytettävänä vihainen koira. Eikä tässä vielä kyllin, vaan he lisäksi suunnittelivat sellaisen pirullisen juonen, että sen täyttyessä heidän laskelmainsa mukaisesti vangitun auttajat olisivat tulleet tämän teloittajiksi. Lahtarit nimittäin asettivat voimakkain panoksin ladatun kaksipiippuisen haulikon kiinteään asentoon, tähtäys vankia kohti, ja sitoivat liipasimista narut oveen niin, että kun sitä avattiin, molempain piippujen täytyi ehdottomasti laueta ja panosten surmata vangitun. Jokainen voi käsittää, millaisia kauhun ja jännityksen hetkiä tämä sai viettää katsoessaan kuolemaa silmiin, jonka omat ystävät olisivat voineet tuottaa apua tuodessaan. Onneksi kuitenkin nämä tunkeutuivatkin sisälle kokonaan toista tietä kuin ihmispedot olivat laskeneet ja vapauttivat vangitun, joka saatiin raudoista irti vasta sepän luo vietynä. Raudat ovat tuodut muistoksi Poriin.
Otaksuttuna, että täntapaisia tekoja on tehty, on muistettava, että ne voivat olla punaisten vastaavien tekojen aiheuttamia. Mutta siinäkin tapauksessa —?
*
Kaivopuistossa.
Talvinen aamupäivä viehätti minut kävelylle. Lähdin Kaivopuistoon päin. Siellähän on sentään hiukan luontoa ja puita ja lumihankea. Tämmöisinä päivinä oltiin ennen Seurasaarella päin hiihtelemässä. Kaivopuistossa liikkuu sunnuntairouvia lapsineen ja kelkkoineen. Kuulen, kuinka he kiukuttelevat sitä, että pikkutytötkään eivät saa siellä käyttää suksia. Semmoinen kielto on todella olemassa. Voihan vielä "strategiselta" kannalta katsoen ymmärtää, että hiihtäminen kaupungin ympäristössä on kiellettävä, mutta lasten pikku-urheilun estäminen on pikkumaista kiusantekoa.