Eräs pohjalainen saaristolais-vanhus, seitsemättä vuosikymmentä käyvä ukko, joutui poikansa kanssa kiistaan siitä, kumpi heistä lähtee Vaasaan ryssiä vastaan. Ukko oli taipumaton ja sanoi: "Minä olen 50 vuotta odottanut tilaisuutta saadakseni ajaa ryssät maasta. Kun se nyt vihdoin tapahtuu, menen minä nyt. Mutta jos minä kuolen, tule sinä sitten ja maksa ryssälle minunkin puolestani."
Ylistarosta kerrotaan (V. Sanoille) seuraava tapaus: Kun tammik. 20 p:nä oli taistelu kuumimmillaan, mutta pappilan piharakennuksesta oli jo saatu ryssät pois, meni 78-vuotias ukko Iisakki Leppälahti sulkemaan sanotun rakennuksen ovia. Silloin äkkäsi Iisakki ylikamarin välikaton päälle piiloutuneen ryssän, joka ojensi kiväärinsä vanhusta kohti ampuakseen hänet. Ukko oli kuitenkin ryssää nopeampi, sieppasi halon ja iski sillä ryssää käsivarteen, niin että kivääri tuli kolinkolia alas. Mutta solttu oli varannut toisenkin kiväärin ja pesuvadillisen patruunia. Sen huomattuaan iski ukko toisen kerran, jolloin ryssä alkoi puhua bohusta ja antautui. Tultuaan alas antoi hän ukolle kiväärinsä ja patruunansa. Ne ottikin ukko huostaansa ja kuletti vangin yhteiseen vankileiriin.
*
Antonius Caesarin ruumiin ääressä.
Joku päivä sitten oletin, että kuvaukset valkoisten muka harjoittamista julmuuksista luultavasti piankin tulisivat antamaan tekstiä agitatsio-artikkeleihin. Tänään onkin "Tiedonantajassa" jo ensimäinen näyte siitä, miten tätä ainehistoa tullaan käyttämään. Yrjö Mäkelin alkaa pääartikkelina olevan kirjoituksensa "Pysähdy, kuuntele, mieti!" näin: "Pöyristyttävät ovat olleet sanomalehtien kertomukset lahtarikaartilaisten julmuuksista. Ja vielä niitäkin hirvittävämpiä kertomuksia kulkee kansan keskuudessa suusta suuhun." Ja sitten seuraa kirjoitus, joka tarkoitukseltaan ja sävyltään muistuttaa Antoniuksen puhetta Caesarin ruumiin ääressä. Sen näennäisenä tarkoituksena on hillitä kansan koston vimmaa. Kun en tunne miestä, menen niin pitkälle, että myönnän hänen ehkä olevan vilpittömän ja todella tarkoittavan rauhoittamista. Mutta mikä kirjoituksen tarkoitus liekin, sen vaikutus on varmaan oleva päinvastainen, omansa viemään vastatekoihin, kun kirjoittaja yhtä mittaa uudistaa kuvaukset valkoisten julmuuksista ja uskoo ne ilman muuta tosiksi. Pari näytettä:
Muuan toverimme oli kaatunut taistelussa lahtareita vastaan. Hänen ruumiinsa jäi virumaan lahtarien hallussa olleelle alueelle. Lahtarit katkasivat ruumiin kaulan kirveellä ja potkivat irtonaista päätä. Siten kertovat lehdet. Se kertomus on omansa kuohuttamaan mieltä. Ja kostonajatus kihoaa aivoihin. Mutta sittenkin: eihän tässä taistelussa nyt ole kysymys kuolleen miehen päästä.
Ei ole! Revittäkööt lahtarit kaatuneiden toveriemme ruumiita vaikkapa koirillaan. Se ei enää kuulu meille siinä mielessä, että sen seikan takia pitäisi ryhtyä joihinkin vastatoimenpiteisiin. Ruumiiden häpäiseminen ei ratkaise sitä asiaa, josta taistelua käydään. Tapaus on vain surullinen sivuilmiö. Ja meidän tulee varoa, ettemme omasta puolestamme aiheuta sellaisia sivuilmiöitä. Rikolliset saatettakoot tuomioistuimen eteen. Mutta pois yksityinen kosto.
Ehkä hän sittenkin on vilpitön. Sillä samalla hän jälleen vaipuu haaveilemaan tuhatvuotisesta valtakunnasta toteutettuna, mitä meihin tulee, tämän kansalaissodan kautta. Eikä sen saavuttamiseen hänen mielestään vaadita muuta kuin että tuohon valtakuntaan astuvien täytyy olla yleviä ja hyviä.
Mutta olemmeko ja tulemmeko sitä olemaan? Valmistaako Y.M. omiaan siihen yhä puhaltamalla sodan intohimojen liekkiin? Hän tuntee huonosti — vaiko liiankin hyvin? — ihmisten heimot, jotka väräjävät vain vaistojen mukaan. Kun hän loihtii esille vihollisen kaikki pahat teot, poistaa manttelin ja osoittaa Caesarin haavoja, ei auta enää vallalle päässyttä raivoa vaimentaa sanomalla: elkäähän sentään raivostuko, elkää kostako pahaa pahalla.
Joukot värähtävät vastaan omalla tavallaan, vaistomaisesti, vastustamatta. Ei mikään kuri voi, tai voi ainakin vain hyvin heikosti, sitä estää. Valkoistenkin puolella on, niinkuin kerrotaan, ollut vaikea hillitä sotilaita lynkkaamasta vankeja heidän nähtyään punaisten veritöitä tai niistä kuultuaan. Tämä sota tulee nähtävästi olemaan hyvin verinen ja katkera, ja raaka molemmin puolin. Meissä piilee vielä raakalaisheimojen verikostovaistoa. Meitä ei ole koskaan kasvatettu ritarillisuuteen. Eivätkähän suuret sivistyskansatkaan ole, Jumala paratkoon, näyttäneet meille esimerkkiä.