Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle. Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan. Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta, mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet, koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki. Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.

Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton, sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat ampuneet — 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen — täytäntöön panosta.

*

Tyypillinen yllytyskirjoitus.

Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä". Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L—ki". On syytä silloin tällöin vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia, joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja jota hengittävät.

Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun — unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa, näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle on koittanut ratkaiseva hetki — kaikki voittaa tai kaikki menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa? Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty, epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole kirkastunut. — Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin, köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon päivä — ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen — rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto — antakaa meille leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi — ja niitti itselleen kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.

Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin, vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella katua — joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla, uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille, nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä voittoaan katkeraan kostoon — ei, vaan yhteiskunnallisia kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia elämänarvoja vastaavaksi — vastaavaksi uuden maailman köyhälistön ihanteita.

*

Kaikki kelpaa ja joutuu heillä yllytyksen palvelukseen. Kaunokirjalliset palat, runot, novellit, ovat läpeensä tendenssikirjallisuutta. Siinä suhteessa olisi porvarillisilla aatteittensa ja asiainsa ajajilla heiltä tavattomasti opittavaa. Eilen oli "Työmiehessä" kirjallisestikin verrattain mukiinmenevä kuvaus ("Kurjien yöpuu", kirj. Feeli M—n) miehestä, jonkinlaisesta Juudas Iskariotista, joka puutteen ajamana pettää aatteensa, liittyy suojeluskuntaan, tappaa entisen toverinsa ja omantunnonvaivoissaan lopulta hirttäytyy.

*