Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen, jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". — "En minä ole kalpea", väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin. Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. — "Kuinka vanha sinä olet?" kysyi tohtori. — "Viisitoista vuotta", — "Sitten sinulle riittää puoli pulveria". — "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi poika.
Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä. Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä. Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa, että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus. Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa jossakin muodossa.
Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan, keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet, enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.
Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi. Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen sotaiseen nousuun.
On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat, kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet, kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat, siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta pitänee kiittää ryssääkin.
Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".
*
Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään
muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan.
Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain
Katajanokalta päin.
Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti, josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.
Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.