Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.
Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.
Voittajain päivä.
"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. — näin voi joku tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.
Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan, sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia "pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on puhdas.
Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle — vaiko vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies, voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie, hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.
Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.
Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus. Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa, joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat, suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa. Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän, herra tupakkaa.
Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä, viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana. Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä, odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista. Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon, joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.
Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi. Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen merkki.