Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m. käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän, muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä, ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?
Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset syrjästä katsojat kuin minä — on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja enteilee.
*
Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa niinkuin ennen rauhan aikoina.
Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.
Kaatuneiden haudat.
Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat. Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee, saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia, että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi, antaisin haudan sovittaa kaiken.
Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa, keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee luomaan.
En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin. Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut, sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia kirstuille… Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on vallassa se valta, joka kaivaisi maasta nämä arkut.
*