Mutta tässä maassa ei saa tapahtua toista kertaa, että työväen asiaa, että mitään asiaa, käydään ajamaan venäläisten aseiden avulla, yleensä minkään aseiden. Puukon puristajan ranteeseen on nyt ja aina tartuttava niin nopealla ja lujalla otteella, niin voimakkaalla vastapuristuksella, että sormet samassa oikenevat ja ase putoo ainaiseksi. Meikäläinen puukkohenki, takaa väijyvä sissihenki, jota tämä työväen villitsijäin kapina oli alkaessaan ja jommoisena se yhä jatkuu, on karkoitettava kansan sielusta.
Mahdettaneenko se saada sieltä lähtemään ja miten?
Kansantalo on rakennettava raunioistaan uuteen kuntoon, kokonaan toiseen tyyliin ja toista tarkoitusta varten. Siihen on sijoitettava opisto sosiaalisen sivistyksen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen kasvatuksen antamista varten. Siltasaareen, porvaristoa ja työväkeä tähän asti erottaneen pitkän sillan päähän, ei saa enää rakentaa linnaa, joka erottaa kaksi maailmaa, uhaten toista toisella, vaan asema, joka välittää liikettä toisesta toiseen, keskusasema, johon kaikki demokraatisen reformityön johtolangat yhdistetään totuuden, ymmärtämyksen ja isänmaallisen työn hengessä, tekemään kaikinpuolista työtä köyhälistön valistamiseksi ja sen tilan parantamiseksi, johtotähtinä Kaisaniemen ajan ja sen jälkiajan edistysmielisen suomalaisuuden ihanteet, sekä päämääriin että keinoihin nähden.
Haavetta, utopiaa! Ei tämä kansa muka osaa rakentaa eikä rakastaa, se osaa vain hävittää ja vihata. Olkoon. Opetettakoon sitä sitten edelleenkin vihaamaan, uudessakin talossaan, jos niin välttämättä täytyy. Mutta vihaamaan omaa vihaansa, vihaamaan niitä, jotka ovat sitä siihen kiihoittaneet ja edelleen ja vastedes kiihoittavat. Lietsottakoon siinä ikuista vihaa sille punaiselle hengelle, joka on ollut "Työmiehen", sen Valppaiden, Mannerien, Tokoiden, Haapalaisten ja Rantamalain henki. Sama se, jos edes tämän väärän kautta päästään siihen suoraan, mihin pyritään.
Mutta kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla minä sittenkin uskon, että tämä kansa osaa ja tahtoo muutakin kuin kumota, kostaa ja vihata… Elköönkä missään tapauksessa vihan ja koston henki pääskö leviämään saaresta sillan yli. Sillekin vihalle, valkoisellekin vihalle ikuinen viha!
Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.
Homo homini lupus.
En ole näinä päivinä enää tehnyt muistiinpanoja, niinkuin tähän asti. On parempaakin tekemistä, on työtä tosissakin. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi niin täynnä tapahtumia, ja ulkona kohtaa niin paljon vaikutteita, että lyhyetkin mietteet niiden johdosta ovat mahdottomat. Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista, ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivän valoon. On täällä niistä jotain tietty, mutta eihän läheskään sinnepäinkään. Surkeinta ja hirveintä tässä on, että niitä nähtävästi ei voi panna ainoastaan yksityisten ammattimiesten laskuun. Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa, missä määrin työväenluokan paremmatkin ainekset ovat tai eivät ole olleet mukana, jollain tavalla, ainakin vaitiolollaan ja passiivisuudellaan hyväksymässä, ja myötävaikuttamassa. Ja se ei voi enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja siinä sisäisesti kehittynyttä ja siitä puhjennutta. Turhaa on siitä syyttää vain ryssää ja yllytystäkään. Se on niin toivotonta, ettei jaksa etsiä syitä, ei ajatella parannuskeinoja. Lähimmät yhteiskuntaa suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät liene löydettävissä muusta kuin leikkauksesta ja eristämisestä. Vankileirit ja kuolemantuomiot — siihen on nyt tultu. Mutta ei näytä kaikki tulevan käymään koston tunteesta vapaan tuomarin tyyneydellä ja puolueettomuudella. Oikeuden jakajan vaaka vaappuu ja miekka huitoo hermostuneissa, kiihtyneissä käsissä. Aivan nuoret ja "keltaiset" toimivat tunteidensa valtuuksilla. Humanistit ja armahtajat, vaikka saisivatkin sydämensä parhaat tunteet itsessään puhumaan — mihin usein pääsee vain suurin ponnistuksin — eivät saisi sen ääntä kenenkään kuuluville. Nyt kulkee yli maan rangaistusretkihengen ukonilma ja raesade. Mikä tapahtuu, se tapahtuu sitäpaitsi esiripun takana, jota sanomalehdetkään eivät nosta. Vasta historia sen nostanee ja sen olkoon, ja tulee olemaan, puolueeton tuomio myöskin tuomareista. Tunnen, etten tällä hetkellä voi yrittääkään mitään ennakkoarvostelua, vielä vähemmän tuomiota, toiminnasta puhumattakaan. Olen ulkonaisesti vapaa, mutta sisäisesti yleisen mielipiteen vanki. Olen sentähden täydellisesti herpaantunut henkisesti ja ruumiillisesti. Miksi en ole voimakas kuin Simson, ja mikseivät kaikki, sekä ne, jotka tunnustavat Dagonia, että ne, jotka tunnustavat Jahvea (joilla ei lie ollut suurtakaan erotusta), ole ympärilläni, koko tämä punainen Suomi ja tämä valkoinen Suomi, jotta yhdellä nykäisyllä saisin haudatuksi tämän kiihkoisan ja kostoisan ja intohimoisen ja sisäisesti sokean yhteiskunnan yhdessä itseni kanssa sen temppelin raunioihin, joka kerran kuitenkin kukistuu. Minä luulin, että kasvatustyö, opetustyö, herätystyö voisi alkaa heti, että avustuksen, säälin ja kristillisen rakkauden suuri, lämmin tunnelaine löisi harhaantuneita, petetyitä ja ymmärtämättömiä vastaan, heitä huuhtoakseen heidän likaisimmillaan ollessaan, ei pois, vaan puhtaaksi. Mutta minä en näe siitä enkä sen tarpeellisuudestakaan ainoatakaan julkista ilmausta. Sanomalehdet lyövät alas sen tunteen, niin pian kuin sitä edes epäilevätkin olevan nousemassa. En viitsi esittää näytteitä. Ne ovat siellä ja ne tulevat sieltä kyllä aikoinaan esiin.
Enkä minä heitä osaa heitäkään tuomita. He kai toimivat vilpittömästi sen oikeudentuntonsa mukaisesti, mikä heillä on. He eivät ymmärrä eivätkä ennen kaikkea osaa muuta. Ei nämä enemmän kuin nuokaan. Kuka se olikaan, joka kerran kauan, kauan sitten sanoi: Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät, ja joka käski rakastamaan vihamiehiäänkin? Taisi olla ja olikin suuri haaveilija, joka vain vähän aikaa maan päällä vaeltaen ei oppinut tuntemaan ihmisiä ja heidän sielujansa eikä vaistojansa, eikä siis ole voinut vaikuttaa heihin, saada heistä pois sitä, mitä he oikeastaan ovat, — ei enemmän kuin sai kulutetuksi vuorta se tarun lintu, joka kerta tuhannessa vuodessa sitä siivellään kosketti. Se raakalaisvaistojen vuori seisoo yhä kaikkialla maailmassa taivasta uhmaten, rapautumatonna graniittimöhkäleenä. Tällä maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa, jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja vapahtajansa.
En ole taaskaan pitkästä ajasta ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt erakoita, jotka pyrkivät korkeille vuorille ja luostareihin ja erämaihin, ei päästäkseen itse rauhaan, sillä sitä he eivät sielläkään saa, vaan nähtyään ja lopullisesti todettuaan, että heillä ei kuitenkaan ole täällä mitään tekemistä. Sillä homo homini lupus. Ja niinkö pitänee olla? Jos ei susi syö sutta, niin syöpi susi suden. Kesyttämään toisiaan eivät ihmissudet ole kyenneet.