Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä, se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut näkevinäni, olen tahtonut nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät, joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin, meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut. Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia, ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.
Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.
Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen" toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa, kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä, totuutta salaamalla ja polkemalla. Kaikki, mikä päärakennuksessa suurissa kokouksissa ja järjestöissä päätettiin ja toteutettiin, oli uhkunut paavin ja hänen punaisten kardinaaliensa salaisista kammioista.
Mikä "Työmiehen" henki on ollut, sitä ei tarvitse tässä johtaa mieliin. Se sai oikeauskoisen seurakunnan lopulta siihen, että kaikki muu maailma linnan ympärillä oli vihollismaata, joka oli valloitettava, kaikki muu kansa viholliskansaa, joka oli hävitettävä, tuhottava. Missään muualla kuin siellä ei ollut, ei saanut olla ainoatakaan työväen asian ystävää, ei mitään hyvää tahtoa köyhälistön tilan parantamiseksi. Olipa porvarillinen, ei-sosialistinen aloite kuinka vilpitön, kuinka laajalle tähtäävä tahansa, se leimattiin vahingolliseksi, ainoastaan epäluuloa ansaitsevaksi. Mieluummin ei mitään siltä taholta kuin kuinka paljon tahansa. Ei mikään vapaaehtoisesti annettu kelvannut, kaikki oli saatava väkisin, pakottamalla, tuotava linnaan kiristettynä tai väkisin vallattuna saaliina; vasta semmoisena oli sillä jotain arvoa. Paljoa ennen, kuin verinen valtaus pantiin toimeen, siihen tässä talossa valmistauduttiin. Työväen talolla koulittiin ja harjoitettiin ne kiihoittajat, ne huovit, jotka sieltä komennettiin kiertämään maita mantereita kaukaisimpia metsäkyliä myöten, värväämään mieliä veristä vallananastusta varten. Luotiin rautaisen luokkakurin sotilaallinen henki. Kun tämä henki oli luotu, loi se punakaartin. Kansantalo muuttui sen kasarmiksi. Sillä kaartilla ei ollut aavistustakaan rauhallisen parlamenttaarisen menettelyn hengestä, niistä tarkoitusperistä ja päämaaleista ja toimintatavoista, jotka olivat olleet työväenliikkeen aatteen henkisen äidin. Äiti ei tuntenut poikaansa eikä poika tunnustanut äitiään.
Enhän ole voinut olla kuulemassa kaikkea sitä suullista kiihoitusta kumoukselliseen toimintaan, jota tuossa kansanvallan linnassa on harjoitettu. Tiedän kuitenkin, että siellä Suomen itsenäisyysjuhlissakin venäläiset anarkistit suomalaisten toveriensa tulkitsemina ovat saaneet suositella oman maansa menettelytapoja meikäläisenkin porvariston pään menoksi: hirttonuoraa ja kaulan katkaisemista — nuorten sunnuntaipukuisten tyttöjen hyväksyen hihittäessä. Se henki siinä talossa on vallinnut jo kauan. Bolshevikkien oli helppo pistää tuli sen tappuroihin.
Nyt on tämä linna raunioina. Siitä ei jääne montakaan kiveä kiven päälle. Torni on luhistunut, välikatot puhki, seinät seisovat, mutta näyttää siltä, kuin hiukankin kovempi tuulenpuuska voisi ne kukistaa. Ainoastaan perustus ja alikerros ovat jälellä. Mitä niille rakennettaneen, sen tietäköön tulevaisuus, mutta entisentapaista linnaa sille sijalle ei tule koskaan kohoamaan.
Se henki, joka tähän taloon pesi, pysyi siinä viimeiseen hetkeen saakka. Se oli savustettava siitä ulos. Ja se savustettiin — niinkuin Turunkasarmin palon kanssa sen henki, venäläinen veljeshenki. Omituinen kohtalon surkea opetus, että molemmat melkein samaan aikaan suistuivat samaan tuleen.
Ei ollut saksalainen pommi se, joka sai aikaan Kansantalon hävityksen. Se sortui omaan henkeensä, vihansa, yllytyksen, katkeruuden ja valheen kiroukseen. Siitä kylvöstä aiheutui aivan välittömästikin sen pommitus. Vielä viimeiseen asti johtajat, jotka itse olivat lähteneet saksalaista pakoon, uskottelivat, että hän ei ole saapunutkaan. Jos mieletön ja hyödytön vastarinta ei olisi jatkunut, jos työväen talon äskeiset isännät, kapinan johtajat, eivät olisi lähettäneet tänne viimeistä kiihoittajaansa, olisi talo säilynyt. Ehkä tahdottiin tällä viivyttää kapinan kukistajaa vielä hetkinen, jotta itse päästäisiin hiukkasta pitemmälle pakenemaan. Työväen liikkeen taktiikan turmiollisuus teki siinä viimeisen rikollisen, tyhmän, tolkuttoman tekonsa. Pimitys korjasi viimeisen satonsa kuolleina ja haavoittuneina. Vielä kuolemansa edellä loihdittu kansa teki kuin hypnotisoituna, vaistomaisesti, niitä liikkeitä, joita sen noidat olivat sille opettaneet. Se ei osannut muuta, ei ymmärtänyt muuta, ei uskonut muihin kuin pettäjiinsä ja pimittäjiinsä. Ruumis reuhtoi, mitä henki käski.
Siinä nyt harhailee tämän hengen pettämä kansa kotinsa raunioilla niinkuin muinoin eräs toinen kansa maan tasalle jaoitetun temppelinsä raunioilla. Roomalaismallinen kypärä päässään vartioi sotilas portilla. Suuri osa tästä kansasta värjöttelee tällä hetkellä vieraalla maalla. Viaporin äsken vielä venäläisissä kasarmeissa, syylliset ja syyttömätkin. Kuvittelin kerran tätä saarta toiseksi seurasaareksi, kansan sunnuntaisaareksi. Tulikin sen tyrmäsaari.
En tiedä, millä silmällä he katsellevat ja millä mielellä he muistellevat oman harhaantumisensa, eksytyksensä ja typeryytensä näkyväisintä tulosta. Ottanevatko opiksensa ja milloin? Ehkeivät vieläkään, ehkeivät koskaan. Yksi ehkä itkee, toinen ehkä jo katuu, mutta varmaankin kolmas yhä kiukuttelee ja hautoo kostoa. Olen nähnyt vankijonoissa alasluotuja katseita, mutta yhtä usein uhmaavia ilmeitä. Olen nähnyt naisten saarnaavan "Työmiehen" tekstistä vielä vankien kuletuslaivankin kupeella Eteläsatamassa. Ullakoilta ammutaan edelleenkin. Aseita tavataan palvelijattarien vuoteista ja niitä leivotaan Viaporin vankien kakkuihin. Vanha vihan henki vielä elää, kosto kytee, oltaisiin kai valmiit aloittamaan uudestaan, jos suinkin voitaisiin.