Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 / Loppuviikot - Juhani Aho

Saksalaiset vieraamme.

Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on. On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.

Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs- ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu, he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä — piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa ehkä enemmän kuin ruotsalaista.

Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia, elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika. Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten istutaan ruokasalissa — kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä, vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita jollain hämäläisellä vainiolla.

Käynti "Posenilla".

Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M. S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä. Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys- ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista "mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään pistää meille muistoksi.

Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa, hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla, ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta, luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" — se ei ollutkaan ehtinyt sammua. Se on "grossartig", se on "kolllosssal"…

Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin — erään kannella kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse, kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa, katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.