Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.
Suomenlinnassa.
On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan _kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.
Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle, saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista. Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin tuttavansa tuntee.
Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista. Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. On juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia haltuunsa, — Viaporia! — sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä, entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään — ei mikään muu kuin Uspenski ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot. Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin, vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen jalallaan astunut.
"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.
Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa. Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa, venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille, toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä. Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja varastomakasiineista, — mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko tämä juhlatunnelma, jossa nyt tahdon pysyä, olisi ehkä mennyt.
Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon. Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin laitteet voivat olla toisenmoiset.
Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko, josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan, että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon asti ja siitä vielä lännemmä.
Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja, kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni, yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.