Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:
"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja isänmaan kunniaksi!"
En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa — Sveaborgia, Ryssänlinnaa — Sveaborgia ei ole enää olemassa. On olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se riitti.
Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen, mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä. Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.
Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na 1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg luovutettiin Suomi.
"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina, jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti tänään Hbl.
Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg, jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot, joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt. Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on meille ollut sen historiallinen nimi.
Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa kokeneelle maallemme."
Tämän linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi täytyi tulla "Suomenlinna" — uudistamaan ja yhdistämään. Minkään muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se oli siihen nostettu.
Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja sopusointuisaa kuin tuonne ulos.