Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä, hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita — tekisi mieli mainita nimetkin, mutta jääköön — jotka huudahtelivat, sähisivät: "Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu — det är ett helgerån!" — tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen valtionhoitajan.
Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa kuningasmielinen: — "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä, että jos meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa pitämiseksi.
Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.
Heidän jälkimaineensa.
Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja. Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet pikkutaloja ja torppiakin.
Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa. Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta. Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä, kuin vankilan käytävän muuri.
Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se, että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä. Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja kaikki muut.
Mitä miehiään he olivatkaan!
On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas- ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa, noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita: murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja — ja mitä kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.
Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla, jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa. Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään, mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan, ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja, mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel, minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä. Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden, julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon. Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta. Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa, ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä, retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä, puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.