Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin heitä kuultuani.
Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia! Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty, pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa! Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja. Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita, vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia. Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin, kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin, kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä kassööritkin, heidän omissa taskuissaan — jos nyt miljoonamiehet enää semmoisista pikkusummista välittävät.
Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan. Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen. Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.
He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.
Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta, ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää. Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan, silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset. Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, — teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain syytös.
Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä koplasta — sana on heidän omiaan — on kaikkien heidän tekojensa valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa, luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa meidät, vapauttakaa muut" — silloin olisi kapinan loppusuoritus ja siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.
Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin — vaan mitäpä kasata enempiä sanoja…
Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli. Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima, vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.
Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä, minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta — sana pyörähtää vähän väliä kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt. Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa. Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.
Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.