Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja monarkiat.
On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen sairaalloisista ilmiöistä.
Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei leikkausta.
*
Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat? Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät rakentamaan kaiken, minkä nuo ovat rikkoneet? Sillä kerran kai nekin ovat täytettävät.
Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain taikauskoisen tunnelmaa.
Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.
[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]
"Nälkä on punikki."
Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.