Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat, metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.
Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata, on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan. Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle levähtämään.
Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari. "Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." — Aletaanko siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset. Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu, enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema, täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin paikassa — sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa, siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani sitä kiveltä olalleni.
*
— Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli? Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.
— Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.
Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle, joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan, toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet — ääni vain oli entinen — löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin henkisen käymiskauteni alkuajoilta.
— On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.
— On siitä aikaa.
Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi, osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin. Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli, kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen, kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui punakaartiin.