— Todellako?
— Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan, kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä, niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää, kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa muuallakin.
Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille. Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä, mielipiteet ja kysymykset valmiina.
— En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole romahtanut.
— Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.
Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.
— Pysyitte siellä sentään hengissä.
— Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet. Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.
— Olitte pyytänyt armoa?
— Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni nuoremmatkin, poikanikin.