Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä, vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa, soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.
Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät, jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.
Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."
Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään, ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa, lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina, koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta tylsähampaisesta tiikeristä. Sic transit!
Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!
Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän ankkurisijoilleen?
Ja mitä tulee sitten?
Johtuu mieleeni Kramsun runon "Mustalaisen" säe:
— — — kukapa sen tietää? Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu, Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?
*