Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.
Torstaina avatun Venäjän neuvostojen kongressin avaustilaisuudessa on luettu seuraava presidentti Wilsonin tervehdyssähkösanoma: "Käyttäen hyväkseni neuvostojen kongressin kokoontumista minä haluaisin Yhdysvaltain kansan puolesta ilmituoda vilpittömät sympatiantunteet Venäjän kansaa kohtaan, etenkin nyt, kun Saksa on lähettänyt sotavoimansa Venäjän sisäosiin vaikeuttaakseen sen taistelua vapauden puolesta, tehdäkseen tyhjiksi kaikki sen valloitukset ja toteuttaakseen saksalaisten pyyteitä, vaan ei Venäjän kansan tahtoa. Vaikkakaan Yhdysvaltain hallitus nykyjään valitettavasti ei ole tilaisuudessa antamaan Venäjälle sitä välitöntä ja tehokasta kannatusta, jota se haluaisi antaa, niin minä kuitenkin haluaisin vakuuttaa Venäjän kansalle kongressin kautta, että Yhdysvaltain hallitus tulee käyttämään kaikki mahdollisuudet turvatakseen Venäjälle jälleen täydellisen suvereniteetin ja täydellisen riippumattomuuden sen sisäisissä asioissa sekä asettaakseen sen sen entiseen tärkeään asemaan Europan ja ihmiskunnan elämässä. Yhdysvaltain kansa on täydestä sydämestään myötätuntoinen Venäjän kansalle sen pyrkimyksissä vapautua kaikiksi ajoiksi itsevaltiudesta ja tehdä itsensä oman onnensa sepäksi."
Mitäkö toteutunut toivomus Venäjän saattamisesta entiselleen merkitsee meihin nähden? Mutta olisihan liikaa vaatia, että Wilson voisi ottaa sitä huomioon koettaessaan rakentaa uudelleen itäistä liittolaisrintamaa Saksaa vastaan!
Kongressin "terve tervehyttäjälle" on kauhallinen kylmää vettä — sillä ei liene vaikea arvata, miten Leninin vastaus käsitettäneen Amerikassa. Kongressi puolestaan sähköttää näet kyllä "tunnustuksensa Amerikan kansalle", mutta samalla "etupäässä Pohjois-Amerikan työtätekeville ja riistetyille luokille." Se tahtoo "käyttää hyväkseen presidentti Wilsonin tervehdystä lausuakseen kaikille imperialistisen sodan kauhuista kärsiville kansoille lämpimän myötätuntonsa ja varman uskonsa siihen, että lähellä on jo se onnellinen aika, jolloin kaikkien maiden työtätekevät joukot kukistavat kapitalismin ikeen ja järjestävät sosialistisen yhteiskuntarakenteen, joka tulee antamaan pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan sekä tuomaan kulttuuria ja hyvinvointia kaikille työntekijöille."
Onhan siinä aika pikkupirullinen vastaus tervehdykseen miljardöörien ja grottemylly-kapitalismin maasta. Siinä kalskahti kaksi aatemaailmaa, lännen ja idän, tosin hiukan nurinkurisessa järjestyksessä. Mitä olisi toisaalta odottanut, tulikin toisaalta. Wilson toivoo Venäjän pääsevän vanhaan mahtavuuteensa, Venäjä tekee reklaamia sosialistisen yhteiskuntarakenteen hyväksi — myöskin Amerikassa.
*
Rahat pakoretkillä.
Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan. Kapinalliset koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan. Ei, kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään. Oli muutamia miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun taloon. Mutta tulikos ne? Puitivat sosialistisetelitkin porvarisetelien luo piiloihin ja sinne hävisivät.
Niinkuin ainakin sota-aikana kaivautuivat aarteet maahan. Eikä ainoastaan maahan, vaan sosialistien omiin, jopa itse punakaartilaistenkin omiin taskuihin. Sinne päästyään ei raha palaakaan luonnollista latuaan takaisin pankkiin, vaan jää teille tietymättömille. Punakaartilaiset ompelevat palkkansa paitaan kiinni ja vievät sen mukanaan yksin rintamillekin. Mistäkö minä sen tiedän? Kansanvaltuuskunnan ja Punaisen kaartin yleisesikunnan omasta julistuksesta kaartilaisille ja vetoomuksesta heihin. "Rintamalla olevat tai sinne menevät pitävät rahoja mukanaan suurempia määriä" — sanotaan julistuksessa. Mutta niin ei suinkaan pidä tehdä, sillä siitä on se vaara, että "mies jouduttuaan vihollisen käsiin joko kaatuneena, haavoittuneena tai vankina, puhdistetaan perinpohjin kaikesta, etenkin rahasta. Meidän tulee muistaa, että jokainen markka, mikä näin joutuu vihollisen käytettäväksi, tulee auttamaan sen vastustuskykyä ja siten meidän vahingoksemme."
Sielläkin ne siis piileksivät, rintamilla punakaartilaisten omilla povillakin, kansanvaltuuskunnan hiellä ja vaivalla esiinmurtamat tai painattamat markat, viisaat porvariveitikat, valmiina livahtamaan ruumiidenkin taskuteitä rintaman yli valkoiselle puolelle. Se on mutkainen paikka, mutta jos on kovia, niin on keinojakin. Kansanvaltuuskunnan raha-asiain osasto ilmoittaa ("kautta" Jalo Kohonen), ettei punakaartin palkkoja nyt enää maksetakaan rahassa, vaan kupongeissa, maksumääräys-shekeissä. Jos niitä joutuisikin vihollisen haltuun, "ovat ne sille arvottomia, sillä tällainen shekki on asetettu asianomaisen kaartilaisen nimelle ja voi sen muuttaa rahaksi ainoastaan osoitetuissa paikoissa ainoastaan hän itse tahi hänen vaimonsa tai rintaperillisensä."