"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä, ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan olemaan!"
"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."
"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan, lämmittäjän, suojelijan, puolustajan —? Mistä orjan, sylkyastian —? Kenen nyt katuloakseen katsonevat —?"
Lyyli parka!
*
Kevät saapuu — eikä saavu.
Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle, matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille — valoisiin, iloisiin maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla, helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu uudistuneen elimistön tuntu — ei tulle minulle enää se aika. Siellä on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain minun ilokseni luotu, niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin nieluun.
Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.
Ennenkuin suo sulaa…
Eräässä "Työmiehen" tämänpäiväisessä kirjoituksessa rakennellaan ehkä hyvinkin toteutuvia toiveita Venäjän vallankumouksen leviämiseen Länsi-Eurooppaan ja sen kautta Venäjän vallankumouksen pelastumiseen. Niin toivottomalta kuin vallankumouksen asia Venäjällä Brestin rauhansopimuksen jälkeen näyttääkin, se kuitenkin siitä suoriutuu.